— "Mutta ehkä minä saan tulla huomenna sitä katsomaan?… Jos nimittäin olette niin ystävällinen, että teette minulle selkoa sen sisällöstä, koska itse en täydellisesti hallitse venäjänkieltä", — keskeytti rouva Esempio innostuneena.
— "Kyllä!… Suvaitkaa vaan tulla!" — vastasi Harhama.
Rouva Esempio saattoi hänet ulos avonaiselle portaikolle. Siihen avautui kaunis järvenselkä, joka välkytteli kuun kirkasta kuvaa pohjallansa, kuutamon hopeavaippaa kalvollansa. Koko näköala välkkyi yön hopeassa ja kullassa. Rouva Esempio katseli sitä taiteilija-uran hopeoiden hänen sielussansa hohtaessa, sen kunniakuutamoiden valaistessa hänen tulevaisuuttansa ja seppeleiden loistaessa kuun kirkkaina kuvina elämän järven pimeällä pohjalla. Loistava näköala tuntui hänestä silloin taiteilija-uralta, joka jo ojensi hänelle kuun kuvaista seppeleeksi. Hän ihastui, innostui ja unohti elämänhuolet ja kurotti käsin seppelettä. Hän huudahti, mieli kirkkaana kuutamona:
— "Ai… ai!… Miten kaunista!… Luonnossa on nyt 'stämningiä', kuten sanotaan…"
Ja taas hän innostui taiteeseensa, ja selitteli kuutamovaippa hartioilla:
— "Oikeastaan minä olen suunnitellut antaa ainoastaan muutamia… ehkä vaan yhden ainoan näytöksen… Tahtoisin nähdä sen äärettömän-äärettömän hiljaisuuden, joka vallitsee, kun yleisö odottaa nyt opintomatkaltani tultuani. Ja sitten voittaa yleisö noin hyvin vaan!… Ja samassa vetäytyä syrjään… Olette tietysti lukenut Maeterlinckin La Silencen?" [Hiljaisuus] — jatkoi rouva Esempio kyselyään ja selitystään innostuneena, kepeänä ja herttaisena.
— "En, ikävä kyllä… Hyvää yötä, rouva Esempio!"
— "Au revoir, monsieur!" [Näkemiin, herra!] "Minä tulen sitten huomenna", — lopetti rouva Esempio rappusilla.
— "Terve tuloa!" — lausui Harhama lakkiansa nostaen ja hävisi kuutamon varjoihin.
Yö oli yli puolen, kun hän saapui asuntoonsa. Kuutamorepale paistoi lattialla, tunkien siihen koivunoksien lomitse. Vasta nyt, yksinäisyyden villavasussa, alkoi Harhama tutkia äskeistä puhelua. Ja hän löysi siitä nyt siivenkären, jolla hänen henkensä mielellänsä keinui, koska siinä ajatuksessa oli jotain rohkeaa. Rouva Esempion ajatus kaiken sovinnaisen siveellisyyden kieltämisestä ja tunteen korottamisesta sen sijalle, sotki hänen ajatuksensa rihmoja. Hän kieriskeli niissä, sekautui niihin hetkittäin, ja silloin alkoi hänelle joskus välähtävänä valona selvitä rouva Esempion ajatuksen rohkeus ja sen suuruus. Se huumasi häntä ja viehätti, ja kun hän yritti alkaa teoksensa kirjoituksen, tuntui kuin olisi siinä aukko: turha arkailu, keskitiehen pysähtyminen… Se aukko oli alkanut pienestä neulanpistosta Valkeassa talossa, mutta nyt se laajeni, suureni, huikaisi ja kirkasti uuden maailman. Teoksen juoni näytti rikkinäiseltä… sitten oli siitä jälellä enää repaleita… viimein ei niitäkään… Neulanpiston tekemä reikä laajeni äärettömyyden-laajuiseksi aukoksi ja siihen aukkoon hävisi koko teos. Mitään vanhaa ei jäänyt enää jälelle.