Tuula on kauneuden ihanin kukka… Hän on kuin ihanin uni… Vartalon notkeus on käärmeen kaunista kavaluutta… sen pehmeys on hempeintä hekkumaa… sen lämpö on lempeä… sen tuoksu on impeyttä… sen sulo mairetta… Hänen päässänsä on veripunakukkainen seppele… Katse on tenhoa… taikaa… noituutta… häävuoteelle kutsua… Hänen tukkansa on lumivalkea, silkkihieno, ja se tuoksuu, kuin kukka, ja se säteilee, tuskin nähtävästi, kauniina, kuin päivän lumivalkeat säteet… Sen jokainen suortuva on elävää aistia… Se hivelee hellästi… kutittaa kauniisti… häilähtää, kuin herkku, hivaisten miehen hellimpiä… Hänen ihonsa on aistia… se on lumetta… huumetta… suloa… Hänen huulillansa kypsyy hekkuma, kuin makea marja… povella puhkeaa hempi pienenä nisänä, punottaen rinnanpäässä… Hän on tuomittu ijankaikkiseen tyttöyteen… kantamaan neidonhaluja… naisen mielitekoja… viettien ijäistä janoa… Hekkuma puhkeaa hänestä aina, kuin väri kukasta… lempi neidon povesta… Himo hehkuu hänestä, kuin elämänhalu ihmisestä, kun sen aika on tullut… Mutta ei ole sille tyydytystä… Hänen impeytensä on ikuinen… Siksi antaa hän himonsa aistipunakukan väreiksi… sen tuoksuksi hekkumansa… sen mehuksi naiseutensa… miehenkaipuunsa sen heloksi…
Ja siksi puhkeaa aistipunakukasta aina uusi, pieni aistipunakukka, joka on puhdasta himoa… huumaavaa hekkumaa… viettiä… viettien ruokaa ja juomaa… naiseutta… mieheyttä… impeyttä… haureutta… Siksi saa kaikki aistillisuus aistipunakukasta alkunsa…
Pikku enkelien päässä hohtavat lumivalkeat kukkaseppeleet… Heillä on käsissä ijäti kukkivat liljat… He seisovat lumivalkean aistialttarin edessä, sen portaita vartioiden, ettei sinne pääse hyve hallaksi… kieltäymys kukkaan viluksi…
Tuula-enkeli kasvattaa aistipunakukkaa ihmisille jaettavaksi… Se ei koskaan kuihdu… ei lakastu. Se kukkii ijäti, hohtaen veripunaissa… Tuula itse seisoo alati sen astian vierellä… Hänen edessänsä alustalla on veripunainen käärme kauniina kiemurana… Se vartioi häntä, ettei hän nukahda ja laske kukkaa lakastumaan… Joka ilta ja joka aamu puhaltaa Tuula kukan tuoksua maailmoihin, antaa värin mennä tuoksun mukana… Se väri menee näkymättömänä, tuoksu menee tuntemattomana… Ne muuttuvat maailmassa kukiksi, kukkivat siellä, missä milloinkin tarvitaan… Ne punottavat kotilieden liekinpäässä… Ne kukkivat siinä keveinä… runollisina… puhtaina… viattomina, vaimon käden vaalimina, miehen niille soitellessa, toisten niille runoillessa… kaikkien niitä etsiessä… niitä palvellessa… niillä eläessä… uhratessa… Niiden lehdet karisevat vaimon helmaan… karisevat siihen miehen poimittaviksi… aina etsittäviksi… Ne karisevat tytön syliin sulhasen uneksittaviksi… Ne tuoksuvat vaimon vuoteessa… koristavat sen sukkanauhoja… Niitä sirottelee näkymätön käsi tytön syliin, kylvää vaimon helmaan ja vuoteelle, ja solmielee heidän sukkanauhoihinsa…
Ne kukat kukkivat kaikkialla… Ne näkyvät silloin, kun on silmä jo soaistu… Ken pettyy niitä etsiessään, hän etsii kiihkeämmin… Ken ne luulee löytäneensä, se etsii uudestansa…
Ijankaikkisesti kukkii aistipunakukka… Uskollisesti hoitaa Tuula tehtäväänsä… Hän kylvää luvattoman rakkauden ensi idut… nostaa lemmen vaikka missä… Hän panee alkuun aviorikokset… Sitä tehdessä taittaa hän punaisimman lehden aistipunakukasta ja kutsuu luoksensa kauniin Are-linnun, jonka väri on kirkasta kuutamoa… Se tulee heti ensi kutsunnalla, ottaa sievästi Tuulan kämmeneltä kukkalehden ja pudottaa siitä osan naisen helmaan, toisen osan miehen päälle… Sen lehden väristä puhkeaa uusi aistipunakukka, jossa kieppuvat molemmat, sekä mies että nainen, kunnes siinä palavat siivet… Ne kieppuvat siinä, kuin perho tulessa…
Aistipunakukan lehti huumaa mielen, sokaisee silmän, värjää ruman ihanaksi, tekee vanhan nuoreksi ja luvattoman makeammaksi muuta…
Perkele istui veripunaiselle valtaistuimellensa ja antoi merkin. Heti ilmestyivät hänen eteensä kaikki kuusi pääenkeliä: Piru, Horna, Hiisi, Lempo, Kehno ja Paholainen sekä hurmaavan kaunis Raala, joka käskettävinänsä olevilla enkeleillä kehruuttaa ihmisten väärien unelmien rihmat ja kudotuttaa niistä unelmat. Raalan mukana oli sata hänen alaistansa enkeliä. Perkele puhui heille:
— "Jehovan munkki lähetti Harhaman 'kotiinsa', mutta hänen polkunsa on kääntynyt. Hän on kääntynyt kotinsa portilta naisen kanssa ja nyt kuuntelee hän jo hänen saarnojansa… Ja ne saarnat eivät ole Jehovan virsikirjasta otetuita…"
— "Hän on siis parannuksen tiellä. Hän on kääntynyt kotiportillansa.
Sinä olet johtanut hänet oikealle polulle", — huomautti Piru.