Mutta päivät kierivät, yöt niiden perässä. Syksy askaroi kaikkialla. Se riipi keltaisia lehtiä puista, se karisteli pähkinät pensaista, puolat varsista, siemenet ruohoista. Se torkkui joka aholla, kuin vanha varis, rumana ja harmaana, se kuikutti kaikkialla, kuin kuikan laulu. Notkot se laski vesisoiksi, nurmet märiksi. Se tippui vetenä puista, painoi mielet maahan, kuivuneen ruohon ahon poveen ja joi ilkeänä kesän hautajaisia.
Mutta suurena henkäili silloin musta yö. Pimeys häämötti Öisin valtansa huipulla, sysimustana, synkkänä, salaperäisenä, hengitti huudetta kuin kuoleman kylmä syli. Se saarnasi, kuinka katoavaa on valo, miten lyhyt-aikainen kesä, miten haihtuva ilo ja miten muutteleva elämä… Mutta yön mustien kourien keskellä kulki Valkamalassa elämä kulkuaan. Lamppu paloi rauhallisena, varjot hymyilivät nurkissa, rouva Esempion puhelu lenteli kepeänä perhosena ja Harhama katseli hänessä jo naista tutkivammin.
Eräänä yönä kysyi rouva Esempio äkkiä Harhamalta:
— "À propos!… Miksi te ette tahdo itsellenne lasta?"
Harhama oli vaiti. Kysymys koski vanhaa muistoa… Magdan uneksittua kotia, jota hän oli odottanut kuin satamaa monien harhamatkojen perästä, voidakseen sen rauhassa ryhtyä toteuttamaan teoksensa aatetta. Nyt muisti hän sen epäselvänä, kummallisena, kuten kaiken menneen. Jotain vastataksensa lausui hän:
— "Kyllä minä tahtoisin sen, mutta tiedätte, että nyt on este… Vaikka en avioliittoani avioliitoksi tunnustakaan, on se kumminkin toisen solmiamisen esteenä."
— "Mutta mitä, herran tähden, te välitätte yhteiskunnan asetuksista? Rikkokaa ne ja laittakaa vapaa suhde!" — huudahti rouva Esempio. Harhama ei vastannut mitään. Rouva Esempio oli hetken vaiti ja lisäsi sitten, juuri kuin itsekseen ohimennen, ajatuksissansa, viattomana kuin tyttö joka jotain kaipaa:
— "Minäkin tahtoisin niin mielelläni vielä pojan."
Puhe loppui. Oli napattu harpun arkaa kieltä. Molemmat huomasivat sen ja katsahtivat toisiinsa. Kieli soi yhä… epäselvänä… salaperäisenä… Kello löi yksi yöllä. Harhama lähti rouva Esempiota kotiin saattamaan ja vanha mummo haukotteli.
— "Ha-haauu! Ei nukuta ihmisiä… ei nukuta… Hoh-hoi! Ihmiset elävät vaan ja palavat… palavat ja elävät… elävät ja palavat kuin hiiloksessa… Hoh-hoi!… Mitäpä elämä onkaan muuta kuin hiillos, joka polttaa ihmisen!… polttaa ja paistaa… Hoh-hoi!… Elämä on tulinen synninhiillos…"