Mutta kun Harhama saapui kotiinsa pellavanpöly mielessä, odotti siellä jo rouva Esempio, kepeänä ja vapaana, kuin lintu oksalla. Häntä eivät painaneet isänmaan asioiden huolet. Hänen puheistansa ei tunkenut henkeen sen pellavanpöly. Hän lenteli taiteensa kukissa. Hänellä olivat omat puheensa. Mutta Harhamasta tuntui hänen seuransa jo jonkunlaiselta virkistykseltä. Hän tuli nyt siihen, kuin erämaan kuivaan kosteikkoon, jonka lähteen pohjakivet ovat auringon säteiden kuivaksi paahtamat, jossa ei ole vettä, mutta johon kumminkaan ei tunge ympäröivän isänmaan tukehduttava pellavanpöly. Rouva Esempio oli hänelle jonkunlainen henkinen pikkuesine, johon on liittynyt, jota siitä syystä kaipaa ja josta hän oli ottanut itsetiedottoman ajatuksen, kuin taiteilija mallina seisojasta ruumiin muodon. Hän suurenteli nyt sitä ajatusta, jalosti sitä, valoi siihen hengen ja tietoisuuden ja vertaili sitä ylpeänä alkukuvaan. Ja hän kaipasi alkukuvaa, kaipasi, kuin palvelustyttöä, eikä tiennyt miksi: "Siksikö että voisin vertailuja tehdä?" — kysyi hän joskus itseltänsä, kun hän omiin mietteisiinsä sotkeutuneena käveli rauhattomana huoneessa, jollain sanalla osottaen muka seuraavansa rouva Esempion huoletonta puhelua.
Ja yhä enemmän ja enemmän alkoi se puhelu kosketella harpun arkoja kieliä: Se kosketteli jo sukupuoli-elämää, vaikka arkaillen ja kaukaa, kuin tulikuumaa kukkanuppua, josta puhkeavaa teriötä odotellaan ikävällä…
Niinä aikoina nukkuivat jo oravat pesissänsä rauhaisia keskiyön unta, kun Harhama saatteli rouva Esempiota luotansa kotiin, ja vähä-vähältä alkoi hän katsella häntä toisilla silmillä, kuin ennen. Hänestä oli rouva Esempio nyt jo hieno… viehättävä… kauniskin. Hän tuntui jo sivistyneeltä, tapoihin tottuneelta. Hänen rohkea ajatuksensa yksilöllisestä siveellisyydestä kirkastui Harhamalle joka päivä suurempana, kirkkaampana. Ja rouva Esempio puolestaan alkoi kertoa hänelle elämästänsä… Hän kertoi sen pikku salaisuuksiakin. Hän kertoi sulhasestansa kapteeni Golubofista, joka häntä kosii. Mutta hän lisäsi:
— "Itse minä kumminkin epäilen… Olen saanut vihiä, että kapteeni Golubofilla on suhteita toisten naisten kanssa, vaikka hän itse sen kieltää… Siksi olen epäröinyt antaa myöntävää vastausta… Tahdon ensin saada varmuuden… Sillä katsokaa: Minä en mitään niin halveksi, kuin uskottomuutta."
— "Mutta jos uskottomuus on johtunut tunteesta, jonka Te asetatte siveellisyyden olemukseksi", — katkaisi Harhama, joka taas takertui elämänsä salaiseen, epäselvään aatteesen.
— "Enhän minä nyt semmoista tunnetta tarkota, vaan sitä, joka on suurta ja jaloa", — huudahti rouva Esempio, jatkaen: "Katsokaa! Minä tahdon sen avioliiton — jos niin saan sanoa — perustaa aivan pelkän siveellisyyden varaan, ilman vihkimistä, tai edes yhteiskunnan porvarillisia avioliittosopimuksia… Ja minä uskon voivani saattaa häpeään ne, jotka luulevat kirkon ja yhteiskunnan ihmisinä seisovansa minua korkeammalla."
Yhä enemmän viehätti Harhamaa rohkea luottamus yksilölliseen siveelliseen voimaan ja kaiken perinnäisen, sovinnaisen siveellisyyden tarpeettomana kieltäminen. Sen rohkea ajatus aivan tempoi häntä mukaansa. Hän ja Nikolai olivat ajatuksissansa rohkeita, mutta heilläkin oli tässä kysymyksessä rajansa. Molemmat he tunnustivat sen uuden yhteiskunnan laissa ilmenevän siveellisyyden noudatettavaksi ja kielsivät vaan kaiken uskon yliluonnolliseen, mutta rouva Esempio lausui nyt jo siinä äärimäisen sanan, tosin tajuttoman, semmoisen jolle Harhama itse antoi oikean hengen. Se oli Harhaman täydentämänä eläimen tai villi-ihmisen rajaton yksilöllinen vapaus; sivistynyt yhteiskunta, jossa ei ole mitään lakia, ei mitään asetusta, jota yksilön olisi pakko noudattaa ja jota se voisi käyttää ohjeenaan, silloin kun joutuu ristiriitaan oman itsensä kanssa. Se ajatus alkoi jo Harhamalle selvitä loistovärisenä taivaanrantana, joka himmensi kaiken muun, kuten aamuruskon värit sammuttavat taivaan tähtipalon. Häntä ihastutti se suuri ajatus, että nykyaikainen yhteiskunta rautateinensä, kouluinensa ja aarteinensa säilyisi ja pysyisi koossa ilman mitään yksilöä sitovaa jumalallista tai yhteiskunnallista lakia, ilman isänmaakäsitettäkin. Ja jos häntä alussa olikin tympäissyt tämä rouva Esempion puheissa ilmenevä korkea usko ihmisen siveelliseen voimaan, niin sitä kirkkaampana kohosi se nyt niistä tympäisevistä savupilvistä, kohosi kuin tulikieli. Ja sikäli alkoi hänelle kirkastua rouva Esempio itse. Aluksi hän piti hänen puheitaan jonain maailmalta poimittuna oppina, jota puhuja itse ei käsittänyt — ja jota ne olivatkin, — mutta kun rouva Esempio puhui siitä näin yhä useammin ja vakuutuksella, alkoi hän uskoa sen olevan todellista sisällistä vakaumusta. Mutta rinnan tämän rohkean kirkastumisen kanssa nosti myös epäily hänessä päätänsä, voiton varmana, ilkeänä. Sen kynsissä ajatteli hän itseksensä: "Se ehkä voisi kelvata yksityiselle ihmiskunnan valitulle, esimerkiksi semmoiselle, kuin Jeesus oli… Mutta entä muille?"
Siihen kysymykseen hän ei saanut vastausta. Uudestaan ja taas uudestaan tarttui hän kynään alkaaksensa teoksensa, levittääksensä sen teoksen sivuille yksilöllisen ihmissiveellisyyden värit niin ihanina, korkeina ja puhtaina, että se siveellisyys kohoaisi Jumalan siveellisyyden tasalle, siten ettei se enää tarvitse mitään lain sääntöjen ja käskyjen määritelmiä ja rajoja, vaan on ja pysyy oman itsensä kautta, kuten Jumala, joka Itse on oman siveellisyytensä olemus. Mutta joka kerran pysähtyi kynä ja ajatukset siihen samaan epäilyyn ja kysymykseen: "Se riittää Jeesukselle… Mutta entä ne muut?"
Ja kun hän joskus aivan väkivaltaisesti yritteli nousta epäselvyyden pohjattomasta sumusuosta, latoutuivat munkki Pietarin saarnan ajatukset uudeksi painoksi hänen hartioillensa ja painoivat hänet entistä syvemmälle epäilyn soihin. Vallankumouksen huumauksessa sairaloisesti tukahtuneet epäilyn ja kyselyjen rauhaset alkoivat yhä rajummin vuotaa, ja uusiin oloihin joutuminen ja niissä entistä kaipaaminen ja siinä kiini riippuminen sotkivat kaiken sekaisin.
Ja silloin hän aina kaipasi rouva Esempiota, tietämättä miksi. Ja kun hän lähti, tuntui taas, kuin olisi hän kiusauksesta rauhaan päässyt… Hänen sairaloinen itsensä muiden yläpuolelle korottamisensa ei tehnyt poikkeusta rouva Esempionkaan suhteen. Hän tunsi aina, että he eivät olleet henkisesti samalla tasalla ja sieti häntä ja viihtyi hänen seurassansa, kuin kukkia poimivaa, tai suortuviansa laittelevaa tyttöä katsellessansa.