Isänmaa oli tuprahtanut pellavanpölyisenä, katkerana. Kaikki vaikenivat. Vanha Alkula lausui sanojansa punniten:
— "Niin… Kirot… Kyllähän ne kiroja ovat, mutta omasta itsestämme lähteneitä, eikä metsästä tulleita…"
Leena harjaili pellavapivoa ja lausui työnsä lomassa:
— "Kyllähän sitä ihminen osaa ylpeillä, että kaikki se vaan itsestä lähtee, mutta taitaa niitä olla vielä muita suurempiakin olemassa…"
— "En minä sitä sano, että ei ole olemassa näkymättömiä voimia, mutta meistä itsestämme riippuu, minkä niiden ruoskittaviksi me rupeamme", — oikaisi Alkula.
Ja oli kuin olisi Harhaman ja kaikkien edessä seisonut taas joku hämärä pellavanpölyinen olento ruoska kädessä, käskien ja samalla itse arkana piiloutuen, paeten katsettakin. Elämänkysymys kohosi Harhaman eteen harmaana pölyseoksena, jonka hituset karkeloivat järjettömässä sekasorrossa, mutta joka kokonaisena ruoski kaikkea kulkemaan jotain tuntematonta maalia kohti. Vanha Leena huokasi.
— "Niin… Kyllä elämä aina ruoskansa löytää ja opettaa ihmisen…"
— "Se on taas sitä tarvaalaisten taipumis-oppia", — tarttui katkeroittunut Esa.
Kekäleisiin oli taas puhaltanut tuuli. Joukko-ihmiset syttyivät, mielet katkeroittuivat. Raita lausui nenäkkäästi:
— "Ikäänkuin et itse taipuisi!… Sanot sitä mitä muut sanottavat…"