Ja niin ei hän päässyt teoksensa alkuun. Hän tuskitteli joskus, joskus syytteli itseksensä rouva Esempiota, puhellen:
— "Onhan mahdotonta, kun se häiritsee… Onhan aivan mahdotonta… Mutta kun marraskuu joutuu ja hän matkustaa pois ja pääsen rauhaan hänen käynneistänsä, niin heti alan…"
Ja lopuksi hän puolustautui itsensä edessä sillä, että tarvitsee levätäkin, koota voimia ja suunnitella loppuun juoni, nyt kun siihen oli tullut uusi säije, kaksikin uutta säijettä: maailmankurjuus ja yksilöllinen siveellisyys.
* * * * *
Jo lähenikin marraskuu. Kesä oli korjannut viimeisetkin korunsa. Harmaana hohotti syksyn kita. Pojat kävivät metsissä linnunpaulojansa katsomassa. Siellä täällä tapasivat he vieraan paulan ja aukaisivat sen, koska luulivat että se oli niiden "toispuoluelaisten" pauloja. Suomen miehet samosivat pyssy olalla metsissä ja menivät toistensa ohi epäluuloisina ajatellen: Se on niitä "toisia". Oravat heilahtelevat oksilla heidän silmiensä edessä, mutta he eivät niistä välitä. He ajattelevat niitä "toisia". Kotona lämpenevät pellavasaunat rauhallisina. Aamusilla varhain kokoontuu talkooväki saunaan. Miehet loukuttavat pellavia, tytöt lipsuavat niitä ja vaimot harjaavat pioiksi ja panevat piot palmikolle. Loukut ja lipsut käyvät iloisen puheen ja laulun helskyessä. Jo tuodaan talkookahvi saunaan ja pölyinen väki kokoontuu kahvipannun ympärille.
— "Istun tänne tarvaalaisen tytön vierelle, niin tuntuu venäläisemmältä… 'lähennyn'", — lausuu Esa istahtaessaan Raidan rinnalle.
— "Entä sinä itse?… 'Edentyjä'… Puit nyrkkejäsi nurkan takana, mutta kun tosi tulee, niin Amerikan passin varustat… Kyllä olet sankari", — tiuskailee loukattu tyttö.
Sukuriita on taas täydessä käynnissä. Väki juo kahvinsa ääneti ja jatkaa työtänsä mieli mustana. Puheen sorina ei häiritse enää Suomen suvun lipsujen ja loukkujen pehmeää pauketta. Harhaman henkeä ahdistaa joku pahempi, kuin pellavanpöly, ja hän käpertyy oman joukko-ihmisensä ympärille mitään kysymättä, mitään tutkimatta…
— "Mikähän lieneekin mennyt ihmisiin, kun eivät enää sovi!" — mutisi eräs vaimo pellavapivoa harjatessaan.
— "Eivätkö nuo liene metsän kiroja", — lisäsi Leena huoaten, ja äänetön heimoriita jatkui katkerampana, kuin pellavanpöly.