Harhamasta tuntui, että ihmiset häntäkin epäilivät ja karttoivat, vieläpä molemmin puolin. Hän masentui hiukan. Mieli kävi yhä raskaammaksi ja umpinaisemmaksi. Hän kaipasi nyt entisten ystäviensä rohkeaa seuraa, innostuttavia puheita, hurjia ehdotuksia ja iloisia lauluja. Metsä tuntui hänestä sammaleiselta, orava tyhmältä ja rapakkoinen tie inhottavalta. Mutta masennuttuaan ensin, hän taas lopuksi yltyi, päätti toimia; hän päätti koettaa edelleen, päätti taivuttaa nuorison mielet ensin huvitukselle ja vähitellen sitten huomaamatta saada ne innostumaan.
Ja rouva Esempion seura oli silloin jo hänelle muuttunut joksikin elämään kuuluvaksi, kuten ruokalepo, tai joku tavaksi tullut. Hän tuli säännöllisesti, puhui ja innostui ja istui yhä myöhempään Harhaman huoneessa. Ensin oli iltaruskon viiru supistunut kapeaksi raoksi taivaanrannalla, kun hän lähti, ja sittemmin oli se rako kokonaan sammunut, kun Harhama saattoi häntä kotiin kuraista, pimeää kylätietä myöten. Harhama viihtyi jo hänen seurassaan, kertoi hänelle onnettoman avioliittonsa perinpohjin, kertoi mitä sopi ja uskalsi toisten tähden. Avomielisesti hän myös tunnusti rouva Esempiolle, että hänen seuransa oli hänelle ollut näihin asti vastenmielinen, hän itse hänelle inhottava.
— "Niinkö!… Sepä omituista!" — huudahti tähän rouva Esempio hieman kummissaan.
* * * * *
Päivät kuluivat vitkaan, vaivaloisesti, kuin sääsken laulu. Syyssateet huuhtelivat jo maita. Yö katteli vesilätäköitä jääriitteillä, luonto kultaili lehtimetsiä yhä keltaisemmiksi ja päivänpaiste hiiviskeli surullisena kesäisillä kisakentillänsä. Kaikkialla häilähtelivät syksyn hapset, kaikkialla seuloi luonto syyssuruja maille, harmaata ahoille, synkkyyttä metsiin, äänettömyyttä vesille. Nyt Harhama aamupäivillä jo kaipasi rouva Esempiota, joskus odotti hänen tuloansa puoli-ikävissään. Mutta iltasilla taas, kun tämä oli lähtenyt ja yön hiljaisuus sipsutteli huoneeseen, tuntui hänestä, kuin olisi hän päässyt sen kautta rauhaan jostain tyhjästä. Vanha mummo ryki yhä ilkeämmin, sukkapuikot vilisivät, neyle kasvoi ja nurkassa hulmahti aina hämähäkinverkko, kun Harhama lähti rouva Esempiota kotiin saattamaan.
Hänen elämässänsä alkoivat juosta useat rihmat rinnatusten, välistä aivan sekaisin. Yhteiskunnallinen kysymys kiehtoi häntä. Joskus vilkutti se hänelle vallankumouksen veristen häiden kutsuja, väliin taas jotain muuta utukuvaa. Isänmaan kysymyksen ainaisena virikkeenä oli yleinen mielten katkeruus, ja hän itse oli vaistomaisesti, huomaamattansa polvillansa maailmankurjuuden edessä, palveli maailmankurjuutta hengessänsä, kykenemättä ratkaisemaan, tai yrittämättä edes ratkaista kysymystä, mikä on sen oikeaa palvelusta.
Mutta kaikkien niiden ajatusten seoksesta puhkesi tuontuostakin se jumaluuden suuri kysymys, polttavana, kuin kirkas salama mustasta ukkospilvestä. Rouva Esempion kepeät puheet yksilöllisestä ihmissiveellisyydestä, jonka olemuksena on pelkkä tunne, olivat alkaneet häntä vähitellen aivan huumata ja kiehtoa rohkeudellansa. Häntä alkoi hurmata rohkea ajatus siveellisyydestä, jolla ei ole äärtä, ei määritelmää, ei olemusta. Hän sai siitä ajatuksesta uuden langanpään, josta hän alkoi lappaa ja sovitella teokseensa uutta juonta. Yhteiskunnan tietämyksessä ilmenevän sovinnaisen ihmissiveellisyyden sijaan punoi hän tunteesta johtuvaa, määrittelemätöntä, ääretöntä siveellisyys-aatetta, jonka hän oli saanut rouva Esempion tiedottomista sanoista ja puheista, puheista, joiden varsinaista sisältöä rouva Esempio itse ei täysin käsittänyt…
Ja kun kerran iltarusko paloi taivaanrannalla täydessä hohdossansa, kun sen värit hehkuivat täysikirkkaina, kuin veitsenterältä valuen, mietti hän:
— "Taivaanranta on kaunis silloin, kun luonto valelee sen täysillä väreillä, arkailematta. Miksi arkailisin minä vetää viulusta viimeistä säveltä?"
Ja hän mietti ja epäili, etsi poispääsyä sekasorrosta ja sotkeutui yhä enemmän. Hänen henkensä juoksi tavotellen iltaruskon kirkkaita värejä. Ne värit sammua tuikahtivat hänen sormiensa kosketuksesta ja musta yö kouristi hänen olemustansa.