Aika kului. Metsät ovat jo keltaiset. Syksyn kosteat hengähdykset tuntuvat ilmassa. Viimeiset muuttolinnut laulavat haikeita matkalaulujansa. Poissa ovat kukat, poissa ilot. Kaikki kallistuu kylmälle talvenkorvalle. Jo kuuluvat kyntömiesten laulut vaolta. Suomensuku kyntää syyskyntöjänsä. Hevosta lepuuttamaan panevat miehet tupakkaa. Yksi tarjoaa toverillensa tupakkakukkaroaan. Toinen ottaa sen vastaan ja kysyy pistelevästi:
— "Nurkantakaisiako?… Sinun nurkantakanahan kuuluu kasvavan
'Venäjän lehtiä'?"
Toinen ei vastaa mitään, vaan lyö hevostansa kyntövitsalla ja poistuu auransa jälessä. Kyntömiesten iloinen laulu on lakannut. Auran multa kääntyy yhtäälle, mutta kyntäjien mielet kahtaalle. Suomensuku kyntää peltojansa äänettömänä. Sukuriita käynyt tupakansavusta. Harhama katselee akkunastaan synkkää syyskyntöä. Toisella puolen aitaa ovat Åke Lundin pojat ojaa luomassa. He ovat keskeyttäneet hetkeksi työnsä, istuvat nyt tupakoimassa ja lepäämässä ojan reunalla, ja katselevat rauhallisina, kun Suomensuvun miehet kulkevat aurojensa kuressa äänettöminä ja synkkinä, kuin multa, joka heidän aurojensa luottimista kääntyy vakoon. Harhama asettuu taas omansa puolelle ja viha leimahtelee jo toista vastaan. Se viha alkoi hetkittäin hieman himmentää teoksen tuliakin. Hänessä alkoivat juosta monet rihmat, punoutuen uudeksi elämänlangaksi.
Päivät kuluivat hitaasti ja mustina, kuin kyntäjän vako. Rouva Esempion käynnit olivat yhtä säännöllisiä. Keskustelu kosketteli usein, ja milt'ei aina, elämän suurta siveellisyyskysymystä sen jossain muodossa. Harhama katseli ja kuunteli huviksensa, joskus mielenkiinnollakin, kuinka rouva Esempio lenteli niissä kepeänä, huolettomana. Hän oli häneltä temmannut itsetiedottoman aatteen, "tunnesiveellisyyden", jonka rouva Esempio oli lausunut, kuin lapsi jonkun merkillisen viisauden, ja kehräsi nyt siitä rihmoja, ja hän alkoi jo rouva Esempiota joskus kaivata, kuten kehrääjä, joka mukavuuden vuoksi kääntää kuontalonsa likemmäksi.
Mutta jokaisella rouva Esempion käynnillä oli vähävähältään vedetty vireeseen jotain tulevaisuuden harpunkielistä… Soitettavaksi oli myös ilmestynyt uusi harppu: Keskustelu kosketteli hyvin usein miehen ja naisen suhdetta… Se kosketteli arkoja kieliä…
* * * * *
Näinä aikoina alkoi Harhama taas puhua voimien kokoomisesta yhteistoimintaan. Hän alkoi salaisuudessa kavalasti puhaltaa nuoriin vallankumouksen henkeä, joka häntä itseänsä yhä vielä huumasi. Kun vanhoista ei ollut toivoa, kääntyi hän nuorten puoleen. Hän kokosi ne taas ja kehotti heitä liittymään yhteen, perustamaan nuorisoseuran, jossa he toinen toistansa kehittäisivät, tukisivat ja kokoaisivat voimansa. Mutta menestys oli yhtä huono, kuin ensi kerrallakin. Joku vaan lausui:
— "Ka, voisihan tuon seuran perustaa", — jonka jälkeen useat poistuivat.
— "Tarvaalaisten puuhia!" — lausui joku eteisessä poistuessaan.
— "Taitaa olla viikkiläisten metkuja!" — kuului jonkun ääni kartanolta.