— "Niin… Tarvaalaisethan ne rakentelevat siltoja kaikkien raja-aitojen ja raja-jokien yli… Opettavat että ei mitään raja-aitoja ja -jokia tarvita…"
— "En minä ole sitä sanonut että niitä ei tarvita", — oikaisi Alkula. "Minä puhun vääristä raja-aidoista. Sillä kyllä sinä saat vielä itsekin nähdä, että väärään paikkaan pantu raja-aita on käärme, joka on pantu kahden veljeksen välille…"
Taas syntyi äänettömyys. Isänmaa mateli ihmisten välillä kyykäärmeenä. Esa jatkoi vielä:
— "Mhyh!… Väärään paikkaan!… Tarvaalaisilla ei taida olla enää missään paikassa raja-aidalle oikeaa paikkaa…"
— "Niin… Väärä aita on joka paikassa turmiollinen… Kyllähän kyykäärmeistä pantu aita on luja, mutta hankala se on… Ei sen kummallakaan puolen ole turvallista. Aidaton raja se aina turvallisin ja lujin on", — lausui siihen Alkula työnsä lomasta.
Syntyi taas äänettömyys. Leena nousi, puhdisteli hamettansa ja lausui:
— "Kyllä elämä näkyy osaavan aidanseipäätkin käärmeiksi muuttaa…"
Ja taas raatoivat ihmiset sanattomina isänmaan hyväksi, joka kasvoi vihavia nauriita. Salaperäinen elämä seisoi jossain ja kylvi käärmeitä kaikki alle, missä ihminen toimi ja eli. Harhama katseli kaikkea sitä sen kipinän valossa, minkä Irmaksen katkeruus oli häneen kylvänyt. Joukko-ihmisen tunteiden virta alkoi häntä vetää hiljalleen tarvaalaisten joukkoon, kuin tuliroihu läheisiä untuvia.
Mutta kun Harhama palasi Valkamalaan nauriin vihava maku mielessä, odotti siellä rouva Esempio kepeänä, posken epäterve puna ainoana elämänhuolena. Hän oli tullut, kuten tavallista, tutustumaan näytelmän sisältöön. Puhuttiin näytelmätaiteesta ja hiljaisuudesta. Kahvi höyrysi purkkimaisessa kuparipannussa. Sanna-mummo huokaili keittiössä. Hämähäkki katseli verkostansa soikean kamarin nurkasta ja elämän tyhjyys henkäili ulkona.
Mutta näytelmäkappale jäi avaumatta ja aina, kun rouva Esempio lähti, tuntui hänestä jääneen jotain tyhjää, jotain kepeää. Siitä tyhjyydestä etsi Harhama teoksensa viimeistä sanaa. Mutta kun hän sitä etsi ja hapuili, hävisi kaikki käsistä, kuten äärettömyyden reunat. Hän väliin tuskastui, inhosi rouva Esempiota ja kaikkea, sotkeutui miettimään tarvaalaisten ja viikkiläisten kiistoja, takertui niihin ja lopulta kaikkeen…