Sitten vaikenivat kaikki. Kaikki tekivät työtä käärme povella, eikä kukaan tietänyt mistä se oli sinne päässyt. Iloinen puhe ja leikki oli lakannut, kaikki tarttuivat työhönsä sanattomina ja suomensuku korjasi naurishalmettansa äänettömänä, viha ja myrkky mielessä. Pojat, jotka panivat naurishautoja, olivat kuulleet keskustelua ja keskeyttivät työnsä. Väinö kehotti vielä toveriaan Irmasta:
— "Pane nyt kivi päälle!"
— "Pane itse!" — vastasi Irmas.
Ja pojat hajosivat äänettöminä naurismaalle. Vanha Alkula keskeytti nauriskuopan kaivuun, tuli ja lopetti äänettömänä poikien työn: latoi nauriit tulikuumien kivien väliin ja peitti haudan turpeilla, puhellen itsekseen:
— "Tämä on Jumalan lähettämä vitsaus."
Ja oli kuin olisi keskellä naurismaata seisonut joku näkymätön, jonka läsnäollessa kaikki vaikenivat. Leena lausui lopuksi:
— "Kyllä elämä näkyy osaavan ihmiset toisistansa vieroittaa ja nostaa ne toisiansa vastaan… Pilaa ja katkeroittaa koko elämän… Ja rakentaa raja-aitoja…"
Nauriin väkevä maku tuntui ilmassa. Alkula lausui vakavana:
— "Kyllä elämä myös aikanansa pakottaa repimään väärät raja-aidat, jos joku on niitä rakennellut…"
Esasta tuntui, että pisto oli häneen tähdätty. Hän lausui synkkänä, katkerana: