— "Kyllä, kyllä", — myönteli Harhama, jota Esempion innostus huvitti. Hänestä tuntui, kun olisi hän riihipölystä päässyt johonkin, jossa ei ollut sitä pölyä, mutta jotain muuta: ehkä perhosen kukista karistelemaa, kepeää, näkymätöntä tomua. Ja kun rouva Esempio aina oli lähtenyt pois ja hänen karistelemansa tomu haihtunut, tuntui Harhamasta, kuin olisi samalla haihtunut koko elämä omaan mitättömyyteensä ja tomuihinsa. Hän tapaili teoksensa aatetta, mutta se oli nyt yhtenä ainoana reikänä, jossa elämänpöly karkeloi. Hän sovitteli sen juoneen uusia ajatuksia: yksilöllistä siveellisyyttä ja maailmankurjuuden suuruutta, eikä saanut niistä kokoon muuta, kuin karkeloivaa pölyä.
Mutta rouva Esempion käynnit jatkuivat edelleen keskeytymättä ja päivä päivältä pitkistyen. Harhamaa alkoi jo viihdyttää. Mutta vanha mummo jatkoi sukan-neylettänsä, ryki ilkeästi ja huokaili rouva Esempion lähtiessä tavallisen hoh-hoinsa.
Syksy harmaantui yhä harmaammaksi.
Jo olivat kauraviisikot korjatut pelloilta ja perunat nostetut. Naurismailta kuului väen iloinen puhelu. Miehet nostivat siellä naurista kasoihin, naiset listivät niistä naatit ja nuoret panivat naurishautoja, latoen nauriita maakuoppiin, tulikuumien kivien väliin. Harhama oli osunut naurishaudoille. Esa oli halaissut nauriin ja jältti sitä.
— "Esa, sattuiko makea?" — kysyi Raita, heittäen nauriin jälttäjää leikillään naatilla.
— "Ei. Vihava on", — vastasi Esa, heitti nauriin Raidan helmaan ja lausui: "Sinä saat sen, kun olet tarvaalainen."
Raita heitti nauriin luotaan suuttuneena ja lausui:
— "Itse minä tiedän mikä olen… Mutta mikäs sinä olet…
Viikkiläinen!"
Kekäle oli heitetty elämän-ilojen kuiviin tappuroihin. Joku näkymätön astui ihmisten väliin. Kaikki katsahtivat vastustajiensa silmiin sanattomina ja vihaisina. Leena lausut pitkän vaitiolon jälkeen:
— "Ei pitäisi Esankaan pitää suurta suuta, kun on itse ensimäisenä ollut arvannostossa."