Ja hiukan ajateltuansa hän lisäsi:
— "Jos minä en ole ottanut toisen kyntämää, enkä vieraalla auralla kyntänyt muuta, kuin otsanryppyni, niin on se jo semmoinen pölytön paikka elämänriihessä, jossa riittää puhdasta ilmaa… Eikä elämässä suurempaa tarvitakaan, eikä voi olla… Toisen kyntämä otsanryppy on elämän suurin lahja…"
Kaikki puivat taas ääneti. Elämä tuntui Harhamasta taas kovin hämärältä. Sen paras lahja tuntui supistuvan — toisen kyntämään otsanryppyyn. Hän oli Alkulan peilissä huomannut omat ryppynsä ja nyt hän tuli ajatelleeksi jotain hyvin katkeraa: Hän mietti: "Minulle ei ole siis elämä suonut ainoatakaan lahjaansa… Minun ryppyni ovat minun itseni kyntämiä…"
Hän lähti riihestä mieli riihipölynä. Suuren elämänkysymyksen lisänä tunsi hän jo sen uuden joukkoihmisen katkeruutta, joka oli Suomessa muodostunut toisille perusteille, kuin Venäjällä. Hän käpertyi Irmaksen ja Raidan ympärille, niiden tunteiden vetämänä, kysymättä, tai tietämättä, miksi. Hän hengitti elämän riihipölyä, jota hengittäessä ei kukaan tutki sen katkeruuden syitä.
Mutta kotona odotti rouva Esempio. Hän ei tiennyt mitään isänmaan riihipölyistä, eikä niitä tunnustanut.
— "Ahs!… Ne ovat joutavia", — huudahti hän jatkaen: "Katsokaa! Kun minulla on suru, niin minä kampaan itseni, pukeudun parhaaseen pukuuni… Kuin kukka… Silloin tuntuu, kuin olisi viikon tomuista päässyt pyhäpäivään."
Harhama vaikeni. Elämän moninaisuus karkeloi, kutsuen ihmistä karkeloonsa. Rouva Esempio jatkoi:
— "Mikä se nyt on se joku rajaviiva, joka tekee yhden maan isänmaaksi ja toisen vieraaksi?… Maa kuin maa…"
Niinä aikoina sai Harhama rouva Esempiota varten tilaamansa näytelmän. Hän alkoi selittää sen sisältöä, mutta rouva Esempio ei malttanut kuunnella. Taide ja uuden ensi-illan voittojen ajatus hurmasivat hänet, ja hän alkoi taas innostuneena selitellä plastiikan sääntöjä:
— "Katsokaa: Meidän teatterissa on tapana tehdä huudahdus rintaäänellä, kirkaisemalla: Ah!… Uuden plastiikan mukaan se on tehtävä alempaa. Näin: Ah!… Huomaatteko erotuksen?"