Vanha Alkula mietti hetken ja lisäsi:
— "Elämä on semmoinen riihi minkälaiseksi me itse sen lämmitämme… Jos me lämmitämme sen pölyiseksi, niin ei suinkaan se silloin voi selvä olla…"
Syntyi äänettömyys. Elämä näytti seisovan ihmisten edessä harmaana, puhallellen niiden henkeen katkeraa riihipölyä. Loukattu Raita lausui katkerana:
— "Hyvähän sitä on puhua, kun ei mistään välitä… Mutta kunhan itse saisitte joka askeleella kuulla kunnianne, niin ette puhuisi…"
Loukatun tytön katkerista sanoista tunki Harhamaan riihipöly ja hän käpertyi, ikäänkuin hänen suojaksensa. Kaikki vaikenivat. Suomensuku pui riihiänsä äänettömänä, eikä kukaan täysin tajunnut, mistä riihipöly tuli. Kaikkia se kirveli samalla lailla. Harhamasta tuntui, että elämä oli lämmittänyt isänmaan pölyiseksi riiheksi. Pitkän vaitiolon jälkeen lausui vanha Leena, kuin puoli-itseksensä:
— "Elämänriihessä on monta lämmittäjää… Ei sen pöly meistä yksin riipu… Jokainen sen uuniin heittää puita… Ei Alkulankaan pitäisi niin puhua, kun on itse koettanut toisten lämmittämää riihtä…"
Ja yhä pölyisemmäksi tuntui elämä sotkeutuvan ja sen pöly käyvän karvaammaksi. Vanha Alkulakin muisti jotain. Hänkin oli joskus saanut puida riihessä, jonka olivat muut pölyiseksi lämmittäneet. Leena jatkoi:
— "Ei tuo jokainen Alkulankaan otsanryppy taida olla oma kyntämä…"
Alkula oli vielä vaiti. Viimein vastasi hän:
— "En minä sitä sano, että minä yksin lämmitän koko elamänriihen, mutta kyllä sitä pölyiseenkin riiheen jää pölytöntä paikkaa missä hengittää, ja meistä itsestämme riippuu hengitämmekö me sen pölyä, vai pysyttelemmekö pölyttömässä paikassa."