Ja kun hän ei päässyt alkuun, tuskastui hän taas siitä, hätäytyi ja uskoi päästäneensä oikean hetken käsistänsä ja seisovansa jo kuoleman asuntojen ovella, jossa on kaikki myöhäistä.
Viimein alkoi hän jo puolustautua oman itsensä edessä viipymisestänsä. Hän sysäsi syyn rouva Esempion käyntien niskoille.
— "Enhän minä voi… Enhän minä miten voi, kun se joka päivä häiritsee… Mutta kun tulee marraskuu ja se muuttaa matkoihinsa, niin sitten heti alan", — mutisi hän.
* * * * *
Aika kului. Riihistä kuului varstan kopse. Suomensuvun miehet puivat riihiä pölyisinä. Naiset avasivat lyhteitä, puistelivat olkia. Harhama istui riihenkynnyksellä ja katseli reipasta työväkeä. Tomuinen tyttö, Raita, punoi oven edessä kuvonsidettä. Esa, eräs miehistä, huudahti hänelle sidettä odotellessansa:
— "Puno joutuin, tarvaalainen!"
— "Mitä se sinuun kuuluu, mikä minä olen!" — vastasi tyttö suuttuneena. Ja viskaten keskentekoisen siteen loukkaajallensa, lopetti hän:
— "Puno itse siteesi!… Mokomakin viikkiläinen!"
Kaikki katsahtivat toisiinsa, kuin vihaiset käärmeet. Kaikki havahtuivat, kuin käärmeen myrkyllisestä pistosta. Puhe lakkasi. Kuului ainoastansa varstankopse. Riihipöly tuntui katkeroittavan kaikkien mieliä. Kun puinti taukosi, huokasi vanha vaimo, Leena:
— "Kyllä elämä on pölyinen riihi… Menee ihmisten kurkkuihin ja katkeroittaa ja kirvelee…"