Harhama, jonka hengen ainoana itiönä oli ajattelu, kiusautui niistä arvosteluista aluksi. "Kirjankansifilosofi!" — rypisti hän salassa otsaansa, kunnes ne lopulta häntä huvittivat.
Ja rouva Esempion käynnit olivat miltei yhtä säännölliset, kuin päivän ja yön tulo. Joka kerralla viipyi hän yhä kauvemmin. Filosofian lomassa puhui hän plastiikasta ja ihonsa epäterveestä väristä. Vanha mummo kauttoi sukan-neylettänsä, lopetti sen, alkoi uuden ja ryki kuivasti. Rouva Esempio hyvästeli häntä joskus ystävällisesti:
— "Hyväs-ti, mummo! Minä olen täällä niin usein…"
Sukkapuikko huulien välissä vastaili mummo:
— "Hyvästi… hyvästi!… Rouva saisi tulla tänne aivan asumaan…
Hoh-hoi!… Hoh-hoi!… Hoh-hoi!…"
Ja sukkapuikot heilahtelivat taas, silmä liittyi silmään, elämä solui latuansa.
Harhamaa rouva Esempion jokapäiväiset aina pitenevät käynnit alussa väsyttivät ja kiusasivat. Hän oli ensi kohtauksessa tuntenut häntä kohtaan sairaloista, selittämätöntä vastenmielisyyttä, jota sittemmin vielä lisäsi Kolan pisteliäät sanat tuttavista ja mummon ilkeämielinen rykiminen ja mutina. Hän luuli rouva Esempiota, jota hän ei lainkaan tuntenut, joksikin, ja häpeili hänen käyntejänsä muiden tähden, vaikka hän itse häntä kunnioitti. Mutta vähitellen hän tuli vakuutetuksi, että oli erehtynyt. Joko oli hän väärin ymmärtänyt Kolaa ja mummoa, tai olivat näiden viittailut sitten tavallista yksinkertaisten ihmisten juorua. Vähitellen hän oli näihin käynteihin tottunut ja hänen vastenmielisyytensä rouva Esempiota kohtaan vähentynyt. Lopulta alkoi häntä huvittaakin rouva Esempion nopea vaikean filosofian lukeminen. Hän näki siinä naisen todellista, lapsellisen viatonta turhamielisyyttä. Hän näki hänen levähtävän kussakin teoksessa, kuin perhosen kukassa. Mutta hänen lähdettyänsä tunsi hän aina itsensä väsyneeksi, kiusautuneeksi, ja elämän ontoksi. Oli kuin olisi rouva Esempio lähtiessänsä aina unohtanut huoneeseen jotain: jotain tyhjää, naisellista, kepeää, kuten perho, joka jättää kukkaan haihtuvan muiston, tai tiellensä häviävän väriviivan. Hän huomasi sen tyhjyyden aina rouva Esempion lähdettyä, kiusaantui siitä ja silloin pursusi hänestä aina ihmishalveksimisensa ja elämään tuskautuminen.
Käynnit jatkuivat säännöllisesti. Puhe hipaisi tuon tuostakin myös sitä suurta siveellisyyskysymystä, joka oli alkanut Valkeassa talossa. Rouva Esempion ajatukset olivat Harhamasta siinä yhtä kepeitä, kuin kaikki muukin, mutta niiden äärimäinen vapaus viehätti häntä, ja se aukko, johon teos hävisi, laajeni laajenemistansa. Epäilyn pesäkkeet puhkesivat ja niiden sisältö valui tulvavetenä yli hänen olentonsa. Teoksen alkaminen lykkäytyi päivästä päivään. Hän sovitteli siihen jo sitä uutta, huumaavaa ajatusta yksilöllisestä siveellisyydestä, joka ei tunnusta mitään sovinnaista, ei yhteiskunnankaan sääntöjä.
Ne ajat olivat hänelle sisällisen taistelun verisimpiä päiviä. Ja samalla hän ponnisti voimiansa salataksensa sen. Ei yksikään ryppy saanut nousta otsalle siitä kertomaan ihmisille… Ihmiset olivat hänestä raakimuksia, joille ei voi suurta paljastaa. Niiden raaka pilkansormi näkyi kaikkialla…
Mutta katse harhaili taas seinillä. Hän itse käveli rauhattomana huoneessansa, kuin peto häkissä. Joka hetki varustelihe hän murtamaan häkkinsä rautatangot, mutta ne tangot olivat tulikuumia…