Ja Raita ei ole enää katkera. Hän viettää keyriä, palkkapiian suurinta juhlaa, vapauden juhlaa ja uuden orjuuden tulojuhlaa. Iloisena ojensi hän kätensä Esalle ja hymyili ja hohti kuin kukka karulla aholla ja lausui:
— "Niin… Ne katkeruudet ovat elämän suolaa ja opetusta… Eihän se elämä ilman niitä miltään maistuisikaan… Mitä niistä menneistä, sillä samojahan me olemme!"
— "Se oli oikein sanottu!" — iloitsi Esa ja jatkoi: "Mitäpä siitä, jos olemme elämäämme suolailleet, kunhan on päästy keyriin, jolloin saamme elämältä uudet orjankihlat tulevaa vuotta varten… Anna, soittaja, viulusi vinkua ja tanssitaan, kun elämä pujottaa kihlakahleita käsiin!…"
— "No nyt se riemastui!" — lausui Leena, joka puuhaili kahvipannun kanssa.
Ja Esa riemastui edelleen ja puheli:
— "Mikäs on riemuitessa, kun on elämä morsiamena… ja keyri kosijana… Se tuo kahleet jotka kestävät… Se tuo elämän kahleet… Niihin kun mies pääsee, niin ei joudu harhateille… Elämän kahleet ovat kytkyitä, joista ei pääse niin mihin…"
Jo viulu vingahti ja Esa tempasi Raidan penkiltä, kietaisi kätensä hänen vyötäisensä ympäri ja yhdessä he ottivat tanssien vastaan niitä elämän kahleita, joista ei pääse niin mihin…
Silloin hymyilivät vanhat ja nuorten posket punottivat ja soittajan viulu soi sorisematta ja Esan ja Raidan käsissä kiilsivät elämän kahlekihlat kirkkaina ja elämä tuntui keyriltä… Ei tuntunut enää pellavanpölyä, eikä riihisavua eikä nauriin vihavaa makua…
Hengästyneenä istahti Raita penkille ja Esa ojensi kätensä Alkulalle ja lausui reippaana:
— "Terve, vanha Alkula!… Kyllä näkyy niin olevan kuin sanoit, että löytää sitä savuisessakin riihessä savuttoman paikan, kun vaan etsiä viitsii…"