Silloin punotti Raidan poski ja Leena oli iloinen. Ja kun tanssi oli tauonnut ja mielet olivat kepeät, astui Esa Raidan luo ja lausui:
— "Raita!"
Raita katsoi häneen sinisillä silmillänsä, eikä tietänyt mitä sanoa.
Mutta Esa jatkoi:
— "Eikö se riitä, kun on taas vuosi kärsitty riihisavua ja pellavanpölyä?… Eikö etsitä elämästä sitä savutonta ja pölytöntä paikkaa?… Eikö, Raita?"
Ja kun Raita ei vieläkään tiennyt, mitä vastata, jatkoi Esa:
— "Kun sinä niin reippaana otat käsiisi elämän kahlekihlat, niin etkö ottaisi yhdellä tiellä toisiakin kahleita kantaaksesi?… Etkö ottaisi tämmöistä kahletta, kun nyt jo olemme riidat loppuun riidelleet?"
Sitä sanoessansa vetäisi hän sormuksen taskustansa; piti sitä Raidan edessä ja lausui:
— "Jos et kahletta pelkää, niin pistä sormesi siihen!"
— "No, on sitä uskallettu huonompaankin kahleeseen kätensä pistää, miksikä ei silloin parhaaseen!" — lausui Raita ja sormus kiilsi jo sormessa ja viulu vinkui ja Esa ja Raita ottivat tanssien vastaan elämän suuren vuoden: avioliiton suuren juhlan.
Ja kun Esa oli tanssin lopettanut ja istuttanut Raidan polvellensa puheli hän: