— "Raita, minun kukkaseni!… Annetaan muiden niellä omat riihipölynsä… Maa on suuri, me löydämme siitä pölyttömän ahonreunan… Minä kuokin siihen perunamaan ja sinä laulelet varpuna oksalla…"
Vanha Leenakin riemastui silloin ja lausui:
— "Vieläpä ne näkyvät tarvaalaiset ja viikkiläiset yhteen sopivan…"
Esa keskeytti hänet lausuen:
— "Elämä se so…" — hän varasti välillä suutelon Raidalta — "elämä se sovittaa ja suolaa… ja siksi se suutelokin nyt…"
— "Hyi!… Et saa olla tuhma!" — keskeytti Raita ja ryöstäytyi uudesta suudelmasta…
Ja Raita oli iloinen. Hän oli onnellinen, kun oli ottanut käsiinsä elämän raskaimmat kihlat, sen pisimmän palkkavuoden: avioliiton huolinensa, taakkoinensa, pettymyksinensä. Vanha Leena, joka oli sen vuoden vaivat koettanut, lausui:
— "Nyt pääset, tyttö, yksistä kahleista toisiin… pienemmistä suurempiin… Mutta oikein on, että otat oikeat kahleet käsiisi, sillä silloin et ole tuuliajolla… Ei elämällä kumminkaan ole muuta annettavaa, kuin kahleet… Pitää vaan valita niistä lujimmat…"
— "Niin… Niin… Ken on elämän oikeissa kahleissa, se ei ole hunningolla", — lausui siihen Alkula.
Ja taas soivat viulut ja parit pyörivät. Elämä seisoi ihmisten edessä, kuin iloinen vallaton tyttö, joka nauraen ja ilveillen sitoi kahleita käsiin. Se sitoi toisia vuodeksi, toisia elämän ijäksi, molempia ainiaaksi… Ja kun se oli ne sitonut, niin hymyili se vallatonna, viehkeänä ja lausui: