Niin jatkui heidän kulkunsa. Syrjäisen metsäseudun tunnelma, syksyisen metsän lemu ja iltapäivän rasittava hiljaisuus lisäsivät Harhaman mielenraskautta. Hänen ajatuksensa tekivät omaa työtänsä, raukeina, hänen omasta tahdostansa riippumatta. Ne asettivat suurkaupungin meluavan elämän, jonka hän oli juuri jättänyt, tämän uuden elämän vastakohdaksi. Ne kuvittelivat, kuinka hän täällä, metsän rauhassa, alkaisi uudestaan alusta, joisi lähteen raikasta vettä, hengittäisi kuusen tuoksua, kokoaisi oman itsensä ja pakottaisi hajanaiset ajatuksensa taas tottelemaan hänen tahtonsa käskyjä. Ja taas tuoksahti häneen suunnittelemansa teoksen tuttu lemu…
— "Täällähän voin sen alkaa. Tämä erämaahan on kuin sitä varten luotu", — ajatteli hän.
Ja sitten hajosivat taas ajatukset akanoina. Ne palasivat tyttöön, joka oli soutanut hänet salmen yli, muutaman sadan metrin päässä autiosta asunnostansa. Tytöstä ne kiepahtivat pähkinää nakertavaan oravaan, lintuun ja punaiseen pihlajanmarjaterttuun. Sieltä johtuivat ne takaisin mustatukkaiseen naiseen, joka hänen rinnallansa käveli, hänen riutuneisiin palmikkoihinsa, tavoteltuun äänenpainoonsa ja paljasjalkaiseen tyttöönsä. Ne kokoontuivat häneen ainoastaan hetkeksi, kuin neulankärelle, lähteäkseen sitten taas uudelle kiertomatkalle… Ainoastaan vaivoin jaksoi hän seurata oudon tuttavansa puhelua. Hän koetti osottaa sitä seuraavansa, katkaisemalla sitä tuon tuostakin ajatuksettomilla sanoilla:
— "Vai niin!… Jassoo!"
He tulivat ränsistyneelle veräjälle. Outo nainen yritti sitä avata.
— "Anteeksi!" — kiirehti Harhama, heräten ajatuksistaan ja auttaen.
— "Ei se tee mitään!" — lausui outo nainen kiitokseksi myöhästyneestä palveluksesta. Heidän takanansa sulkeutui ensimäinen veräjä. Kuivuneen lepän latvassa nauroi taas ilkeä harakka…
— "Armiira menee nyt edeltäpäin kotiin!… Äiti tulee kohta perästä", — puhui outo nainen mielistelevällä äänellä tytöllensä, jonka läsnäolo häntä nähtävästi kiusasi. Tyttö lähti ja nainen hiljensi kulkuansa.
— "Mutta", — jatkoi nainen, — "kuinka te olette tullut tämmöiseen metsäkylään? Tehän kuulutte puhuvan useita sivistyskieliä ja tulette suuresta maailmasta. Teille tulee täällä ikävä… aivan varmasti. Täällä ei ole ainakaan semmoista ihmistä, jota voisi sanoa sivistyneeksi. Vähän kauvempana asuu pari turkulaista perettä, mutta nekään eivät ole suurta maailmaa nähneetkään."
— "Ettekö Te sitten ole paikkakuntalaisia?" — kysyi Harhama, lausuakseen samalla jonkun kohteliaisuuden.