Ja sitten tuntui hänestä, kun ei hän itse käsittäisi, mitä varten hän puhuu ihmisille, jotka eivät häntä ymmärrä. Hän muisti maailmankurjuuden, jota kumartaaksensa hän oli ne koonnut, mutta nyt hän, kun tarkasti, huomasikin, että ne olivat miltei yhtä hyvin puettuja, kuin hän itse. Niissä ei näkynyt ainoatakaan kurjaa: ei Nikolain isää, ei Maria Petrownaa, ei ketään semmoista. Ja kesken puheen tuntui hänestä, kuin olisi koko hänen Jumalansa paennut ja jälelle jäänyt töllistelevä joukko, joka häntä inhotti…
Hän puhui vielä muutamia sanoja, ikäänkuin ilkkuen. Ja kun hän oli lopettanut, alkoi väki äänetönnä poistua, kunnes sitten uudestaan kokoontui, viulu alkoi vinkua ja nuoret tanssia…
Mutta Harhamaa tympäisi taas koko elämä ja hän pakeni, kuin hätäytynyt, teoksensa ajatukseen. Elämän mitättömyys avautui hänelle niin töllistelevänä, tyhmänä, avosuisena, jommoisena hän oli kuulijansa nähnyt ja niitä katsellut. Hän inhosi koko elämää…
* * * * *
Kului päivä, tuli toinen. Jo routaili syksy maita, koleana, kylmänä, tunteetonna. Se levisi kynnetyille pelloille, kuin harmaa hattara. Puut se oli riipinyt lehdettömiksi, kylmänyt kivikot koleikoiksi ja järsinyt mansikkamaat elottomiksi. Se puri kaikkea, kuin kalman terävä hammas. Niinä aikoina leimahti vielä kerran Harhamassa se elämänsä tuliroihu: teoksensa julkaisemis-aate. Ne kaikenhäviön hampaat, jotka taas niin terävinä ja kylminä kiilsivät syksyn ikenissä, sysäsivät häntä työn kimppuun, ja rouva Esempion matka valmisti siihen tilaisuutta.
Juhlan jälkeisinä päivinä matkusti nimittäin rouva Esempio tapaamaan kosijaansa, kapteeni Golubofia, ja valmistamaan poismuuttoansa. Harhamasta tuntui hänen lähtönsä lepoon pääsyltä ja työkellolta, joka kutsui siihen suureen työhön. Mutta jo seuraavana päivänä tuli hänelle ikävä, kun rouva Esempio ei tullut tavalliseen aikaan. Aika kului päivä päivältä. Vuoroin kiipeili taivaalle kuu, vuoroin syksyn sumea päivä. Rouva Esempio viipyi yhä. Harhama kuleksi metsissä, huomaamatta yön ja päivän rajoja. Yksinäisyydessä vajosi hän taas menneiden päivien suurten taistelujen ja erehdyksien muistoihin. Kun hän niistä nyt sommitteli kokonaiskuvaa, asetteli vastatusten eri virtaukset, joiden mukana hän kulki: "isän" ja "äidin", munkki Pietarin ja Nikolain, ja kaikki muut, syntyi hänen sielussaan taas epäilyksen sekasorto. Hän unohti silloin rouva Esempion. Syksyn terävät kynnet hävittivät elämää hänen silmiensä edessä. Hän tunsi taas kuoleman koiperhon imeytyneen syvälle häneen, hän hätäytyi, näki elämänsä aatteen jo sanovan hänelle jäähyväisiä haudan reunalla, jossa on pakko erota. Hän päätti lopultakin etsiä epäilyksistänsä pääsyä ja siten kuolemasta pelastusta. Hän oli lopultakin taas olevinansa valmis, sammutti itsessänsä kaikki muut kysymykset ja varustautui rohkeaan työhönsä. Rouva Esempion piti vielä viipyä joku viikko matkalla. Oli siis aikaa… Myöhään yöllä, kello yksitoista, kun vanha Sanna oli lukenut iltarukouksensa virsikirjasta ja mennyt jo levolle, valmistautui hän työhönsä. Vanha lamppu valaisi soikeaa huonetta himmeästi ja kuivunut hämähäkki katseli viisaan näköisenä verkostansa.
Silloin avautui ovi. Rouva Esempio palasi matkaltansa ennen aikaansa ja tuli suoraan Harhaman luo, epätoivoisena ja kiihtyneenä, hiukset puolihajalla ja silmissä kyynel. Tyynnyttyänsä alkoi hän kertoa siitä surusta, joka häntä oli matkalla kohdannut. Ennen kosijansa luo menoa oli hän poikennut Tammisaareen tapaamaan parasta ystäväänsä rouva Rantalaa. Sillä matkalla oli hän aivan sattumalta ja odottamatta tavannut sulhasensa eräässä hotellissa. Mutta sulhasen syleilyssä oli toinen nainen, nuori ja kaunis näyttelijätär. Sitten oli hän lopullisesti saanut tietää, että kapteeni Golubofilla oli kokonainen haaremi semmoisia vaimoja, jotka voivat itse itsensä ruokkia… Hän oli raivostunut, sitten itkenyt, vajonnut epätoivoon ja aikonut matkan varrella hukuttautua. Mutta elämä oli muistuttanut häntä. Hän muisti lapsensa, ja silloin salmella, avannon reunalla, eivät voimat riittäneet… Nyt elämän rusikoimana ja repimänä hän ei tiedä, mitä tehdä. Hän puheli:
— "Kun minulla ei olisi tuota lasta, niin olisin jo päiväni päättänyt, mutta sen tähden täytyy vielä kitua."
Hän nousi, käveli surullisena huoneessa, istahti ja huokasi:
— "Ah, jos minä olisin tiennyt!"