Syntyi äänettömyys. Rouva Esempio istui hiljaa ja mietti jotain. Elämä tuntui nostavan taas kaikkivaltiasta, kylmää sormeansa ja kaikki äänet vaikenivat. Harhama mietti rouva Esempion yksilöllistä siveellisyyttä, hajosi ja kysyi:
— "Mutta miten nyt sitten ajattelette tämmöisessä tapauksessa?
Kapteeni Golubof luultavasti myös seurasi tunnettansa…"
— "Äts!… Enhän minä nyt semmoista tunnetta tarkota… Alhaisuutta… Ja enhän minä voi mennä muista takuuseen… Mutta katsokaa nytkin: Voitteko sanoa, että minä olisin tehnyt mitään epäjaloa?"
Puhelu jatkui katkonaisena, surullisena. Rouva Esempio näytti kokoon kutistuneelta, masentuneelta. Harhama ei voinut olla hänen uskonsa lujuutta ihailematta ja häntä itseänsä säälimättä. Kun hän myöhään aamuyöllä saattoi häntä kotiin, näyttäytyi hän hänelle yhtä puhtaana, kuin kaunis kuunsirppi, joka koreili taivaan korkealla tähtitanhualla, keskellä tähtipaloa, ja valeli aamuöiset kulkijat hohteellansa. Kun Harhama katseli surullista saatettavaansa äskeisen tapauksen ja kuun valon kirkastamana, heräsi hänessä joku osanoton ja läheisyyden tunne. Se harpunkieli, jota oli kosketeltu syys-öisissä keskusteluissa, tuntui nyt äkkiä soivan öisessä tähtivalossa, routaisen maan odotellessa ensi lumia…
* * * * *
Taas heitteli aika päiviä päivien perästä, kuin palloja. Talvi oli jo paljastanut valkeat, kylmät hampaansa, sen lumiliinat valkenivat ahoilla ja ulapoilla. Ne riippuivat puiden oksilla, peittivät vuoria ja koristivat kattoja. Karhut nukkuivat jo korjuissa. Lumisissa synkissä metsissä vilahtelivat kirveet. Suomen miehet tekivät siellä talvitöitä, kaasivat hirsiä ja hakkasivat halkoja. He näyttävät synkkien metsien lumipeikoilta, joiden yskimisestä ja iskuista metsä ryskää. Kotona helskyvät kangaspuut ja sukkulat lentelevät loimien avautumissa. Naiset kutovat kankaitansa.
Ja yhtä säännöllisesti kuin päivät kierivät päivien ja viikot viikkojen perästä, tuli rouva Esempio joka päivä Harhaman luo. Hän oli alussa surullinen, mutta hautasi kohta surunsa, unohti kohta ne, kuin lapsi. Tai kosketteli hän sitä naisen mielin: kevein siivin, kuin perhonen päivänkukkaa. Keskustelu koski aina alussa Harhaman ainaista kysymystä. Mutta se siirtyi siitä oitis aroille poluille: Se kosketteli syksyisiä harpunkieliä: miehen ja naisen väliä, sukupuoli-elämän hentoja kukkasia.
Oli taas puoliyö. Talvinen taivas koreili kirkkaana tähtitanhuana. Kuu kieri käyrää kaartansa pitkin, levitellen kuutamoansa hangelle hopeaksi. Rouva Esempio puheli elämästänsä:
— "Olen nyt päättänyt jäädä tänne talven ajaksi… Teatterista olen saanut virkavapautta ja aijon koota nyt voimiani…"
Hän vaikeni ja mietti elämää, joka on kirjava kuin tähtitaivas… Syntyi pitkä äänettömyys. Ikäänkuin jotain unohdettua muistaen, tai kuin havahtuen huudahti rouva Esempio lopuksi: