— "Miksi Te, herra Harhama, todellakaan ette tahdo itsellenne lasta?"

Silloin alkoivat Valkamalassa puheta talviset kukat, kaikkien vuoden-aikojen kukkaset: aistipunakukat…

Harhama huomasi sen kukan oitis. Oli kuin olisi rouva Esempio näpännyt sen syksyisestä harpunkielestä. Hän näppäsi siitä jo kerran soitetun säveleen ja siitä säveleestä puhkesi veripunainen aistipunakukka, joka nyt alkoi tuoksua ja lemuta ja hohtaa näkymättömissä veripunaväreissänsä. Se helähti huoneeseen, kuin tulipunasiipinen perhonen, jota ei näy, mutta jonka värit kumminkin tuntuvat johonkin.

Ja silloin alkoi puhelu kohotella purppuraisilta näyttäviä elämänliepeitä. Se kohotteli niitä alussa arasti… arkaillen… ujostellen. Ja kun Harhama sinä yönä saatteli rouva Esempiota kotiin lumisen metsän läpi, tuikki jo kaunis aamutähti taivaalla ja sen loisteessa näytti hänestä rouva Esempio viattomalta, puhtaalta Riuttalan entiseltä Helga-neidiltä, jonka nuoruutta ja rikkautta hän itse oli Harhamalle kuvaillut niin usein ja niin kauneilla väreillä. Hän näytti sisällisesti yhtä puhtaalta, suurelta ja jalolta, kuin se kuvailtu neito, joka Riuttalan metsissä kilpaili päivänpaisteen kanssa, laulatteli lintuja, kokoili onnenkuplia, uneksi ja myöhemmin odotteli lummekukkien puhkeamista rannan aallokkoon…

Ja kun hän palasi kotia, tuntui, kuin olisi huoneessa tuoksahtanut veripunaisen kukan hieno haju, kuin olisi se kukka juuri nupussansa, ja kuin kuuluisi syksyinen hiljaa näpätty harpunsävel.

Aika kului. Talven lumiliinat valkenivat hankina. Ne vahvistuivat, paksunivat, kiteilivät hopeaisina, kun kylmä aurinko valoi ne jäisellä valollansa. Tähtien valo tuntui yhä terottuvan. Pakkanen hioi sitä neulateräväksi, kirpeleväksi.

Mutta Valkamalassa hävisivät vähitellen yön ja päivän väliset raja-aidat. Rouva Esempion käynnit jatkuivat. Harhama kaipasi häntä jo aamuisin.

Ja puhelua riitti, vaikka siihen ei tarvittu paljoja sanoja. Se purkautui yhdeltä ainoalta keränpohjalliselta: Se koski siveellisyyskysymystä, naisen ja miehen väliä…

Ja joskus se keskustelu oli parisanaista. Tuntui joskus äkkiä, kuin olisi puhellessa purettu kerältä rihmaa liiaksi ja säikähdytty, että keränpohjallinen tulee näkyviin. Silloin aina puhuttiin loppu vaikenemisella…

Ja kaiken puheen aikana puhkesi huoneessa veripunainen aistipunakukka nupustansa. Molemmat huomasivat sen lehtien voimakkaat värit, mutta ei kumpikaan ollut sitä huomaavinansa. He katselivat sitä, kuin sulhanen ja morsian, jotka yhdessä kulkiessansa näkevät, tai kuulevat jotain rumaa ja tekeytyvät toisillensa sitä huomaamattomiksi…