Aika kului. Kun Harhama aamuöisin saatteli rouva Esempiota kotiin, katseli hän tähtivalossa häntä aina uusilla ja uusilla silmillä. Hän huomasi hänen kaulansa hipiällä oudon kukkaisen veripunaisen lehden. Ja aamupäivällä, kun rouva Esempio ei ollut vielä tullut, tuntui hänestä elämä tyhjältä, ällistelevältä. Hän muisti nolon puheensa ja töllistelevät ihmiset ja alkoi inhota kaikkea ja odotteli rouva Esempion tuloa…
Väliin taas hän inhosi rouva Esempiota. Veripunaisen kukan tuoksu tuntui hänestä silloin liialliselta… lemulta… tympäisevältä… ilkeältä. Hän pakeni silloin teoksensa ajatukseen, rupesi miettimään sen juonta, mutta silloin sotkeutui hän aivan ensi ajatuksiltansa rouva Esempiosta sieppaamaansa yksilöllisen siveellisyyden aatteeseen ja sitä tietä rouva Esempioon itseensä… ja hänen kaulansa hipiään… ja puheiden keränpohjalliseen… ja aistipunakukkaan… Se kukka alkoi peittää kaiken muun varsillansa…
Ja uusi kukka ei pudotellut lehtiänsä yksistään kaulalle ja helmaan. Se värjäili värillänsä sisällisenkin ihmisen… luonteen… tavat… käytöksen… koko sielun…
Ja kun hän palasi aamuöisiltä saattomatkoiltansa, ajatteli hän usein rouva Esempion puheesta tempaamaansa aatetta ihmisen omasta, siveellisestä, yksilöllisestä voimasta ja vertasi sitä omaansa. Silloin irvisteli hänelle oma elämänsä, rikos joka hampaassa, erehdys joka sormenpäässä. Hän tunsi olevansa rouva Esempiota paljoa alempana, vaikka hän oli tunnustanut yhteiskunnan laissa ja mielipiteessä ilmenevän siveellisyyden ja käyttänyt sitä tukenansa ja ohjeenansa. Hän oli erehtynyt lukemattomia kertoja, lohduttanut yhtä lukemattomia kertoja itseänsä sillä, että lankeavathan ne Jumalan lapsetkin, ja näiden erehdyksien kautta oli hän kulkenut elämänsä nykyiselle rauniolle. Uusi kukka alkoi veripunallansa värjätä rouva Esempion sielua… elämää… ajatuksia. Se värjäsi ne loistaviksi, antoi niiden heittää varjoon Harhaman oman elämän.
— "Kenties olisikin kaikki toisin, jos olisin yhtä rohkeana, kuin rouva Esempio, kulkenut aivan omassa varassani", — ajatteli Harhama silloin joskus.
Talvi viskeli viikkojansa, paksunteli hankiansa ja terotteli pakkasiansa. Se hioi kynsiänsä kouristaakseen sydänkuukausiansa.
Nikkelilamppu paloi Valkamalan pienen kamarin pöydällä ja koko huoneessa kukki kaunis aistipunakukka… Se availi nuppuansa… pyrki aurinkonsa suuteloille…
Harhaman ja rouva Esempion puheet koskivat jo keränpohjallista. Sitä koski etenkin se puheesta, joka jätettiin sanomatta… Sanoilla nosteltiin jo jotain hienoja helmoja… solmittiin jonkun aran asian sukkanauhoja… solmittiin niitä ja päästettiin solmusta…
Ja kaunis aistipunakukka tuoksui ja sen värit muuttuivat yhä voimakkaammiksi… Ne vetivät jo unohduksen värivaippaa Harhaman teoksenkin sivuille.
Puhuttiin, vaiettiin puhelua enemmän… Kuluteltiin talven pitkiä öitä… Salailtiin, että on huomattu kaunis kukka…