Ja ikäänkuin olisi joltain jotain anteeksi pyydettävää, alkoi Harhama etsiä itsellensä ja kaikelle puolustusta… Hän alkoi kuvitella tahtovansa muuta, kuin mitä hän tahtoi… Tai: Hän tahtoi tahtomansa muuna… toisessa muodossa… runomaljassa… säveleenä… kauniina kaikuna. Ja hän löysi kanteleen, josta se tahdottava voi tulla säveleenä, maljan, josta se voi runorihmana juosta, jonkun, josta hän saa sen kauniina kaikuna ottaa…

Hän löysi kodin…

Silloin unohti hän muun ja alkoi uneksia kodista… ja perheestä… ja lapsesta… ja vaimosta…

Hän uneksi kaikesta muusta, mutta ei naisesta… Naisen tahtoi hän saada siinä kaikessa muussa… Se oli vaistomaista itsepetosta… Tai tuntui se tahdottu siten tahdottuna armaammalta… puhtaammalta… pyhemmältä… Sitä ei hän itse tiennyt, ei kysellyt.

Hän uneksi nyt päivät kodista ja yöllä hän näki siitä unta. Hänen sairaloinen, elin-ikäinen, salaperäinen mietintänsä oli kaikessa kehittynyt siihen huippuun, että kaikki päivän mietteet kertautuivat yöllä hämärissä unissa, elivät uudestaan henkimaailmassa. Mutta niiden ajatuksien päämääränä oli jo yhä enemmän ja enemmän se salaperäinen, jossa aisti-elämän kiehteet käärivät miehen ja naisen elämän pysymisen käskyjä tottelemaan, väliin vilkutellen kodin tulia, vaimon rakkautta, välistä kohotellen niitä harsoja, joiden takaa mieliteot etsivät ihania raukeamismaitansa, missä tuntematon odottaa, suutelosade kutsuu ja rinta jakaa lämpöä. Ja kerran, kun sydän-yö ulvoi ulkona ja pakkanen repi pimeyttä ja elämänkantele soitteli suruista hautauslaulua, kun nikkelilamppu silloin paloi rauhallisena ja rouva Esempio hymyili ja puheli, mittaeli Harhama ahnain silmin hänen ruumiinsa ääriviivoja, jotka näkyivät selvinä ohkaisen mustakirjaisen empire-muotisen kesäpuvun alta. Hän oli valmis katselemaan häntä aistillisin mielin. Hän kyyristyi jo kuin luonnon käskystä elämän palvelukseen, voimattomana, tahdottomana, raakana eläimenä, joka ei laske mitään laskelmia luvatusta ja kielletystä. Hän istui ja selaili aivan sattumalta munkki Pietarin lahjottamaa Uutta Testamenttia. Kuin itsestään avautui siitä Mateuksen evankeliumin viidennen luvun 28. värssy, jonka munkki Pietari oli alleviivannut munkkiutensa tunnuslauseeksi. Hän luki siitä sanat: "Quicunque aspiciet mulierem, ut eam concupiscat, jam adulteravit eam in corde suo" [Jokainen, joka katsoo vaimon päälle himoitaksensa häntä, hän tekee jo huorin hänen kanssansa sydämessänsä.]

Luonnon-ihminen laski hänessä silloin siipensä alas. Hän kohosi taas aisti-elämästänsä vapaana ihmisenä. Veripunainen kukka sulki vielä hetkeksi nuppunsa. Rouva Esempio pukeutui ja lähti Harhaman saattamana aamuöiselle paluumatkalle.

* * * * *

Talven pakkanen koettelee jo hartiavoimiansa paukkuen ja räiskyen. Savu nousee pystysuorana Valkamalan asunnosta ja sen akkunan alla hohtaa pihlaja hopeaisessa huurteessa, punaisena punatulkuista. Pakkasensilmät kiiluvat hangella, tiet tupertelevat tukossa. Alkaa täysi talvi. Hanki hopeoi maita, ei näy muuta, kuin lunta. Suomensuvun laajalla asuma-alueella kulkevat hirsi- ja halkokuormat metsäteillä. Lumisissa metsissä vääntävät huurteiset Suomen miehet hirsiä rekiinsä, tai latovat halkokuormiansa. Toisaalla tupsahtelevat heinäkuormat metsästä tielle ja ajavat myllymiehiä vastaan. Kumpikaan ei halua ajaa tiepuoleen, eikä toista siihen kehottaa. Hiili kytee sydämissä. Ei kumpikaan halua siihen lieskaa puhaltaa, vaan ajattelee synkkänä: "Se on varmasti niitä toisia!"

— "No!" — kehottaa vihdoin myllymies hevostansa ja vääntää sitä ohjaksilla tiepuoleen.

— "Nooo!" — kehottaa heinämieskin hevostansa ja ohjaa sen tieltä kinokseen… Hiili ei ole sammunut talvipakkasessakaan. Riihipölystä on vasta yksi pari päässyt pois. Suomensuku tekee talvitöitänsä riita mielessä, tiet ummessa… Harhama katseli sitä ja hän huomasi jo itsekin, että yhteinen tunne oli mennyt häneenkin. Kun toisen puolueen mies kulki hänen ohitsensa, vilahti molempien kulmakarvojen alta vihainen katse ja kyynäspää hipaisi kyynäspäätä. Sukuriita syntyi keskitiestä. Mutta ne tunteet olivat nyt Harhamassa heikenneet. Hän oli niille puoleksi välinpitämätön. Veripunaisen kukan väri peitteli jo joukkotunteiden riihipölyjakin ja sen tuoksu haihdutti ne ja puhalsi pois tieltänsä…