Mutta kotona odotti häntä taas rouva Esempio yhtä vapaana isänmaastansa ja sen suruista ja riidoista, kuin punatulkut, joista pihlaja punersi. Hän oli kepeä, kuin lintu, jolla on isänmaana heiluva varpu. Hän oli nainen, joka keinuu ainoastaan omalla varvullansa, sillä jonka luonto on luonut naiselle, koivu kasvattanut linnulle. Puhelu ei koskenut isänmaata, ei köyhiä, eikä rikkaita. Se ei enää koskenut taidettakaan, vaan sitä yhtä: naisen ja miehen väliä silloin, kun he ovat toisillensa ainoastaan mies ja nainen täydellisesti, kun he ovat toisillensa mies ja vaimo. Sen elämän arat rajat siirtyivät yhä suppeammiksi. Keskustelu nosteli siveellisyys-asian puhtaita helmoja sen sukkanauhoja ylemmä… Se kosketteli jo niitä aistipunakukkia, jotka riippuvat sukkanauhoihin solmittuina… Se kosketteli niitä kyllä sanattomasti… vaikenemisella… arkaillen, mutta juuri siksi se kosketti niiden herkintä väriä…
Ja se veripunainen kukka kukki yhä armaampana… Se kukki keskustelun sanoissa… Se tuoksui sanomatta jätetyssä… Se koreili kauneinna niillä rajoilla, jonne kulloinkin puhelu arkana pysähtyi…
Ja sitä mukaa, kuin asia arkeni, somisteli Harhama kotia… Koti oli se puhdas liina, johon hän kääri kaikki, mitä ei sopinut silmälle paljastaa… Hän uskoi aivan sokeasti, että koti on hänellä kaiken määränä, vaimo vaan sen kukkana… lapsi sen lauluna… Ja ne kaikki yhdessä ovat työrauhan tuojia…
* * * * *
Talven hopeat helisivät jo heleimmillänsä. Pakkanen oli hionut kyntensä valmiiksi, tähdet terottaneet valonsa täyteen teräänsä, kuu kovistautunut kirkkaimmillensa…
Mutta talven lumien ja pakkasien keskellä kukki näkymätön kukka yhä voimallisempana… Harhama oli jo monesti puhunut rouva Esempion kanssa kodista ja yhteisestä lapsesta ja elämästä ja tulevaisuudesta… Aistipunakukka oli puhennut, mutta kumpikin arkaili… odotti, että toinen tarttuisi siihen…
— "Niin… En minä tiedä", — lopetti rouva Esempio aina semmoisen keskustelun, ajatellen, ikäänkuin katsellen jotain, sen aistipunakukan yhä kauniimmin kukkiessa Harhaman silmien edessä…
Ja mitä houkuttelevampana se kukka kukki, sitä huolellisemmin kääri Harhama sitä kodin kätköihin. Hän aivan kuin salaili sitä omilta silmiltänsä, peitteli sen kodin unelmilla, kuvitteli sen kotilieden puhtaaksi liekiksi. Koti vuorostaan avautui hänelle sitä mukaa kauniimpana. Se näytteli jotain salaperäistä… ennen muka näkymätöntä… mahdotonta muualta saada… Hän kiihtyi… värisi, kuin ahne aarteen edessä… mies naisen sukkanauhoja solmitessa… Kaikki muuttui hänelle nyt kodiksi… sen onneksi… antimiksi… rauhaksi… puhtaudeksi… vaimon syliksi… uskollisuudeksi…
Ja kaiken välissä kiehtoi häntä lisäksi ajatus juuri vapaasta avioliitosta, jota rouva Esempio tahtoi. Se oli hänen teoksensa uuden juonen mukaista. Se ajatus helähti lisäväriksi veripunaisen kukan muutoinkin jo väriinsä pakahtuviin lehtiin. Se lisäsi samalla kodin salaperäisyyttä… Se hehkui hienona kotilieden liekinpäässä…
Kaikki valmistautui puhkeamaan kukkana kodiksi.