Hanki on jo vahvimmillansa. Puut notkuvat lumikinosten painosta ja näiden riippuvien kinosten alla härnäävät Suomen miehet sauvoillansa karhuja hereille korjuiltansa. Lumi tuprahtaa, karhu nousee käpälillensä valmiina hyökkäämään. "Kun ei tuo toinen ennättäisi ennen… Se on niitä toisia ", ajattelevat molemmat karhuntappajat ja samassa iskee kaksi keihästä yhtä aikaa karhun rintaan. Sitten ei kuulu metsässä muuta ääntä, kuin kuolevan karhun korina. "Ehtiköhän se ennen että ne toiset pääsevät kerskumaan?" — ajattelevat molemmat miehet karhun korina sydämessä. Suomen miehet eivät huuda karhunkuoliaisiksi. Sen lumisissa metsissä kuuluu karhuntappopäivänä ainoastaan kuolevien karhujen korina, joka leviää kyliin. "Kunhan eivät vaan ne toiset olisi ehtineet viedä kunniaa", — ajattelevat kotona naiset, jotka valmistavat karhunpeijaisia.
Ilta joutuu. Kaadetut karhut ovat vedetyt kotiin. Viulut ovat viritetyt ja oluthaarikat täytetyt sen kunniaksi, joka syöksi keihäänsä ensimäisenä karhun rintaan. Vanha Alkula nostaa jo haarikan ja kysyy:
— "Kumpiko se ensimäisenä iski?"
Mutta miehet eivät vastaa. Karhunkaatajan malja jää juomatta ja karhunkorina kuuluu kaikkien sydämistä. Sukuriita koskee jo kunniaa. Alkula laskee haarikan surullisena pöydälle ja virkahtaa:
— "Kun eivät kerran pistäisi toisiansa keihäällä."
— "Itse me haavoistamme vastaamme", mutisee toinen miehistä.
— "Niin. Kyllähän niistä omista haavoistaan aina vastaa, mutta sinullakin on lapsia ja velkoja vanhuksillesi", — lausui Alkula.
Syntyi taas äänettömyys. Lopulta toinen miehistä, tarvaalainen, lausui reippaasti:
— "Kyllä suomalainen omien keihäittensä tekemät haavat itse nuolee…"
— "Ja kestää se vielä vieraankin pistämät haavat", — lisäsi siihen viikkiläinen.