Mutta huomenna kerrottiin kylissä: "Ne toiset olisivat päästäneet karhun karjaan, mutta meidän mies kaatoi sen." Ja toiset kertoivat: "Ne toiset olisivat ärsyttäneet karhun karjaan, mutta meidän miehet antoivat sille kuolin-iskun."
Mutta Harhamalle olivat kaikki ne riidat enää töllistelevän, tyhjän elämän riihipölyä, jota hän inhosi. Tietämättänsä hän kumminkin oli jo osa tarvaalaisesta joukko-ihmisestä. Hän katseli karsain silmin toisia, käpertyi oman joukkonsa ympärille ja halveksi toisia. Siinä pursusi taas hänen sairaloinen ihmishalveksumisensa entistä tulvaavampana.
Ja aistipunakukka kukki ja puhkesi yhä täydellisemmäksi. Hän puheli öisin rouva Esempion kanssa, käveli edestakaisin tämän istuessa, vastaili puheeseen muutamalla sanalla ja katseli aistipunakukkaa, jonka hän oli istuttanut kotiin…
Näkymättömät elämänrihmat kehräytyivät yhä edelleen. Keskustelu nosteli jo siveellisyyskysymyksen puhtaita paidanhelmoja… Se koski niitä… pelästyi, kuin arka lintu… pakeni niihin kosketettuansa, kuin sävel kanteleenkieleltä, ja hävisi aistipunakukan tuoksuun ja sointui sen väreihin…
Puhuttiin kodista… lapsesta… avioliitosta… sen solmimisesta kunniasanalla… oman siveellisyyden varaan… sen säveleenä asettamisesta aina väräjävän harpunkielen: tunteen varaan… Siitä puhuttiin ja kukkaa katseltiin. Rouva Esempio selitti, kuin ujosteleva, vastusteleva tyttö:
— "Niin… Katsokaa, kyllä minä Teidät tahtoisin miehekseni… Mutta en minä tiedä."
Tai lausui hän, kuin havahtuen, jotain muistaen:
— "Kuulkaa, herra Harhama! Antakaa sen vielä olla!"
Mutta kaikki vastustelut vaan lisäsivät aistipunakukan väriä, kuin tytön ujostelu, sen kainostelu, arastelu. Harhama ei tahtonut enää antaa sen olla. Koti oli sen verhoksi valmiiksi kuviteltu. Hän vaan epäröi vielä jotain, epäröi mielestään jotain turhaa, joka taas joskus näyttäytyi suurena epäilyn syynä. Yhä rohkeampana körötteli hän jo rouva Esempion jumaluuden astinlaudalle, rohkean yksilöllisen siveellisyyden perikuvana. Hän näki hänessä aatteensa lihaksi tulemisen ja samalla naisen. Hän kirkasti hänen sielunsa tulikysymyksensä hohteella ja hänen ruumiinsa mielitekojensa virvaväreillä.
— "Miksi minä sitten epäröin?" — kyseli hän joskus itseltänsä.