Ja hän vastasi myös itse:
— "Siksi, että minä en häntä tahdo semmoisena, en semmoisena kuin muita… en naaraana, enkä… no 'niinä', vaan vaimona… tai oikeastaan enempänäkin: elävänä todiskappaleena teokseni aatteen oikeudesta."
Hän vastasi oikeastaan peitetyin sanoin, kuin itseänsä peläten, itsensä edessä puolustautuen:
— "Enhän minä mitään 'semmoista' tahdokaan… Kotiahan minä…"
Ja yhä enemmän kirkastui hänelle silloin rouva Esempion sielu. Se hohti hänelle kirkkaana, kuin puhtain päivänpaiste, johon ei tahra tartu. Se avautui puhtaana ja läikkyvänä, kuin valovälke vedenkalvolla. Ja koti, se kuviteltu, oli hänelle tietämättänsä muuttunut Hiiden myllyn tytöksi, joka tanssi hänen edessänsä helyissänsä… nosteli helmojansa… näytteli sukkanauhojansa… pohkeitansa… vuoteen uutimia… ja onnenliinoja ja nisiänsä… Hän kulki sen taluttamana. Hän oli kodista luonut itsellensä mielikuvan, jossa etsi mielitekojensa perhoskukkaa… näki sen kukan… tunsi sen… tiesi sen… tiesi että se on kaunis aistipunakukka, mutta salasi sen itseltänsä.
* * * * *
Kun Harhama nyt palasi rouva Esempiota kotiin saattamasta, oli aamuruskon viiru levennyt loistavaksi punaksi, kuu oli lopettanut kierroksensa ja kelmeni väsyneenä tähtimaansa reunalle, tähdet sammuivat taivaalla tuikahdellen, heräävät oravat haukottelivat pesissään ja metsistä kuului joskus varhaisten hirren-ajajain kuormanpanoryske. Ne olivat niitä Suomen suuria talviöitä, joina hanki hohkaa kylmää ja mustana hohottava avaruus kiiluu tähtikiteessänsä. Niinä öinä kirkastui hänelle rouva Esempio vähitellen yhä todellisemmaksi, yksilöllisen siveellisyyden perikuvaksi, sen siveellisyyden aate valkeni, selveni, sammutti vanhan. Se uusi aate kohosi hänessä rohkeana, loistavana ja häikäisevänä, kuten aamuruskon purppuralieve nousee pimeän taivaan tähditetylle reunalle ja valelee kaiken punaiseksi hohteellansa.
Ja sitä mukaa syttyi hänessä halu solmita avioliitto sen uuden siveellisyyden ja kunniasanan varaan. Se kyti alussa kipinänä, hehkui hiilenä, yltyi sitten tuliroihuksi, joka ajoittain peitti kaiken muun, kuten päivän nousu, kun se vetää valovaippansa tähtitulituksen yli. Se tunne oli kaksinkertainen ja siksi voimakas: Hänen elämän-aatteensa ja vietti nostivat hänelle elämän hurmaavinta purppuralievettä, näyttivät hänelle kaiken sen, mitä hänen henkensä ja viettinsä silloin halusivat, näyttivät sen himotun suudelman makuisena, onnen utuihin ja joskus kunnian värivaippaan käärittynä, peittivät tarjoamansa suudelman jumaluuden kiehteillä ja sanoivat: "Tämän kaiken saat, jos tahdot… otat".
Ja hän tahtoi, hän sykertyi joskus kokonansa himottuna nähdyn loistavien tarjouksien jalkoihin…
Niin kulkivat päivät. Joskus leimahti epäilys, leimahti ja sammui taas. Joskus pisti se terävänä kärkenä Harhaman sieluun. Hän kyseli itseltänsä: