— "Katsokaa! Sosialistinen yhteiskunta antaa kansalle kaikki omaksi, kuten tuo vesikaari jakaa värinsä…"
Kuulijat eivät käsitä muuta, kuin sen, mitä se tuleva vesikaari antaa. Sosialistinen yhteiskunta komeilee heidän edessä komeana vesikaarena… ihanana… kauniina… Puhuja jatkaa:
— "Sosialistisessa yhteiskunnassa ei ole vääryyttä. Siinä on ikuinen rauha, tasa-arvoisuus, vapaus ja veljeys…"
Vesikaari kaunistuu kuulijoille entistä ihanammaksi. Siinä näyttää riippuvan kultaomenoita… Naisista tuntuu, kuin siinä heiluisivat ja soisivat taivaan kellot ja kaikki ovat varmat, että herkut kypsyvät sen komealla luokinselällä. Puhuja kuvaili sosialistisen yhteiskunnan yhä ihanammaksi. Hän maalasi vesikaaren sataväriseksi, ripusti siihen kaikki rauhan ja veljeyden ja vapauden ja oikeuden kellot, asetti herkut sen väriselälle, osotti sitä juuri syntyneelle joukko-ihmiselle ja kysyi:
— "Tahdotteko?… Luopuisitteko siitä omenastanne, jos se kiellettäisiin?"
Kuulijoiden vastaus oli valmis: Joukko-ihminen tahtoi omansa…
— "Yhteen siis kaikki sorretut!… Ylös torpparit! Eläköön sosialismi!" — lopetti puhuja.
— "Hyvä!… Hyvä!… Hyvä!… Hyvä!" — vastasi joukko, vakuuttaen:
— "Me nousemme!… Me nousemme!… Me nousemme!"
Harhama oli seurannut puhujan ajatuksen kulkua uteliaana. Siinä oli paljon juuri sitä, mitä hän oli ajatellut ja kirjoittanut Korpelassa, ja nyt, vaikka hän oli samojen ajatuksien läpitunkema, kulki hän toista tietä kuin puhuja, tavotellen kumminkin samaa päämäärää. Hän kysyi taas itseltään, oliko hän taas erehtynyt, vai kulkiko puhuja eksyksissä, tai veivätkö kaikki tiet Roomaan. Hän kysyi, eikä voinut vastata. Puhuja jatkoi yhä, otti paperin taskustansa ja alkoi siitä lukea räiskyvää, torppareille osotettua palo-artikkelia. Innostus nousi ylimmillensä. Hyvä-huudot toistuivat joka lauseen lopussa. Harhama jännittyi, kuin jousi. Sanat tuntuivat hänestä tutuilta. "Missä olen ne kuullut?… Missä… missä?" — muisteli hän. Ja äkkiä pilkahti hänelle valo: Puhuja luki sitä kirjoitusta, jonka hän oli osottanut Riuttalan torppareille…