Hän muisti sen ja aavisti himmeästi, että sen kärki kääntyi nyt sitä joukkoa vastaan, jonka riveissä hän pyrki Roomaan…
— "Olenko minä takonut oman tutkaimeni?" — tuskitteli hän…
Kun puhuja oli lopettanut, kysyi eräs vaimo häneltä:
— "Mitä uskoa se on, jota vieras opetti meille?"
— "Se on sosialismia", — vastasi puhuja.
— "Vai sitä se on", — lausui vaimo, joka kuuli nimen ensi kertaa.
— "Kyllä tämä on sitä oikeata uskoa", — virkahti Varpalan Juho.
— "Niin on!… Oikeaa on usko… Ei ole ennen niin suoraan puhuttu", — myönsivät toiset vaistomaisesti. Puhujan sanat alkoivat itää ja kehittyä uskoksi. Se oli itsetiedotonta lapsen uskoa uuden opin oikeuteen, jonka perusteista kuulijoilla ei ollut aavistustakaan. Heillä oli olevista oloista sama selvyys, kuin Harhamalla, s.o.: parannus on välttämätön. Mutta siitä uudesta sosialismin oikeudesta juurtui heihin sokea usko, kuin tuli tappuraan, kun sitävastoin Harhamalle se oli epäilyksen liejukkoa, samoin kuin sekin kivi, jolle hän oli polkenut.
Ilta oli jo tullut. Kanat asettuivat yöpuilleen, kuikat ja sorsat lepopaikkoihinsa. Väki hajautui ja Harhama lähti sen joukossa, mieli taas epäilyn mudalla täytettynä ja oman hiomansa tutkaimen noustessa hänen eteensä… Elämä nousi erämaan hiljaisuudesta taas ihmeen oikkuisena, ja käsittämättömänä terotteli kaiken sen omaksi tutkaimeksi.
* * * * *