Karjankellot olivat jo lakanneet soimasta. Karja makasi, syksyyn kallistuvan kesän leuto yö nosti hämärää päätänsä, yölepakot lähtivät piiloistansa, sammakot pyydystelivät saalista ja soille nousi harmaa sumu. Joka oksalla istui öinen rauha ja näkymättömät kädet lypsivät kastehelmiä kukista.
Harhama kulki jalkapolkua rämesuon halki, joka levitteli sumuisia selkiänsä kahden puolen tietä, kuin äärettömyyden siipiä. Äskeiset puheet ja Varpalan Juhon elämäntarina häilyivät hänen sielunsa edessä hajanaisina hapsina, häilähtelivät epäselvinä, hävisivät yön hämyyn, kuin harmaa haituva harmaata väritaustaa vastaan, ilmestyivät uudestaan ja taas hävisivät. Hän ei aluksi käsittänyt niistä mitään selvää, järjellistä, ei löytänyt Varpalan Juhon kohtalossa mitään selvää elämänjohtoa, ja sosialistinen kysymys sumensi taas kaiken täydelliseksi epäselviöksi.
Harhama mietti. Silloin hajotti enkeli Iiranto epäselvät sumut hajalle. Se ampui jousestansa taivaalle välähtävän "kalevan tulen". Sen tulen sävähdyksestä näki Harhama Jumalan ja enkeli Iiranto kuiskasi hänelle:
— "Tutki, eikö se ole Hän, jonka papit nukuttavat maailmankurjuuden tyytyväisyyden rapaan… kerittäviksensä!…"
Ja epäselvän sumun harmaiden haituvien välistä vilahteli silloin taas
Harhamalle ikuinen tuli: Jumalan syyllisyys.
— "Hänhän se on syyllinen… Hänen opeillansa on Varpalan Juho nukutettu kahle-orjaksi, huumattu sillä, kuin juoppo viinalla juoppouden himoon", — mutisi hän.
Ja silloin alkoi selvetä kaikki kirkkaudeksi, joka peitti maallisen kysymyksen valovaipallansa. Äskeisen sumun seasta nousi taas maailmankurjuus hänen eteensä suurena, jalona, nöyränä, vaatimattomana, kuin jalokivi, joka hohtaa puhtaalla valollansa loistavassa lasiromujoukossa.
— "Jumala! Sinä jumaluuden hyveillä verhottu maailmankurjuus!" — huudahti Harhama, kuin jalokiven löydettyänsä.
Ja kuumeisesti alkoi hän taas luoda teostansa, viimeistellen sen runo-aarteita, hioa sen säkeitä, veistellä uniansa valmiiksi kirjoitettaviksi. Hän koristeli maailmankurjuuden kalkilla jumaluuden hyveillä, kuin helmillä. Varpalan Juhon ja Rauhalan Timon kohotti hän mielessänsä sen vertauskuviksi. Hän antoi niiden nöyränä laskeutua elämän taakan alle. Tausta oli jo valmis. Nälkä- ja Hallasuon takalikoilla kohosivat ihmishengen Golgatat, kivikovina, kylminä, kylmiin sumuihin peittyneinä. Sudet luikkivat metsässä ja ympärillä vaanivat rääkkyvät ihmiskorpit, toiset niistä pappien mustiin kauhtanoihin puettuina. Harhama jakoi maailman kahtia: Toisella puolen hohtivat maailman rikkaudet ja kunnia… Jo astui maailmankurjuus niiden eteen ja ääni sanoi sille:
— "Nämä kaikki annan minä sinulle, jos…"