Ja köyhyys vastaa nöyränä:
— "Rikkautta ja kunniaa älä minulle anna, vaan anna ainoastaan jokapäiväinen leipäni!…"
Se hylkäsi rikkaudet ja kunnian ja helmet eläimellisyyden jätteelle: ihmisturhamielisyydelle, ja koristi itsensä jumaluuden ikikirkkailla hyveillä. Se astui Golgatallensa karkaisemaan jumaluuden hyveitä kärsimyksien ahjossa.
Ja taas osotti käsi vähempää, ajatellen: ainakin se tuon haluaa. Se osotti huoletonta toimeentuloa. Se osotti sen oman kurjuuden, rinnan parempiosaisten rikkauden kanssa, herättääksensä sillä maailmankurjuudessa himon. Mutta se kurjuus vastasi jumaluuden suurella tietoisuudella Routalan Timon sanoilla:
— "Onhan meillä kivimäki… ja onhan minulla uskollinen vaimo…
Mitä kaipaisin minä muuta?…"
Tai vastasi se Varpalan Marin sanoilla: "Onhan tuota ennenkin eletty…"
Niin oli maailmankurjuus taas koristanut itsensä jumaluuden himmenemättömällä helmellä: hyveellä. Se oli vapahtanut ihmishengen tomusta: nautinnonhimosta, koreilunhalusta.
Yö kului. Polku pujottelihe suota myöten sumun läpi. Alkoivat kangasmaat. Yhä kirkkaampana kohosi Harhaman teoksen runoissa maailmankurjuus jumaluutena. Kaikki hyveet hohtivat sen helminä. Jo joutuivat sen suuret ajat, sen pääsiäisviikot. Maailmankurjuus astui nöyränä ristiänsä kantamaan. Jumalallisen suurena nosti se hirsitaakan selkäänsä ja astui sen kanssa ylevänä maailman rikkauksien ja loiston halki omalle Golgatallensa. Suurena kantoi se taakkaansa, astui jumaluutena rikkauksien läpi, kirkonkellojen soidessa, hallitsijoiden kultavaltikkain välkkyessä ja loistavapukuisten pappien veisatessa ylistystä väärälle Jumalalle… Ja kun hienojen, jalokivissä loistavien naisten joukosta kuului säälin huudahdus, lausui kurjuus, se hirsitaakkaa kantava Jumala:
— "Älkää minua itkekö, vaan itkekää itseänne!… Minä olen elämän kovan koulun käynyt, enkä siis joudu hätään…"
Jo on kurjuus jumaluuden korkeimmalla temppelinharjalla, sen kunniapuussa: ristinpuussa. Valta-istuimet himmenevät sen puun loistossa ja paavien istuimet häviävät näkymättömiksi, kuten tähdet himmenevät auringon valosta. Kurjuus kituu Hallasuon takamaahan, tai Korpelan kivimäkeen ristiinnaulittuna. Sen päätä koristavat jumaluuden värit: harmaat hivukset, kuin orjantappuraseppele, jumaluuden kruunu, jonka rinnalla ovat muut kruunut romua. Ja kun tuska ristillä yltyy ja ajettuneesta rinnasta puhkeaa ääni: "Joka päivä on uusi koettelemus", — niin vastaa kurjuus jumalallisen tyynenä ja suurena: