— "Mutta joka päivä avautuvat myös uudet armolähteet!…" Tai vastaa se Varpalan tavoin: "Mennään syvemmälle metsään… sinne Hallasuon taakse! Siellä on lähdekin koivun juurella…"
Vuosituhannet kuluvat. Kuolema puhaltaa sukukunnan sukukunnan perästä tomuna avaruuteen. Väärät jumalat häviävät, niiden taivaat sortuvat, kirkot luhistuvat raunioiksi, mutta häviön keskellä nostaa maailmankurjuus päätänsä, kehittäen jumaluutta yhä korkeammaksi hyveeksi. Se loistaa kohta jumaluuden täysissä hyvehelmissä ja sen seppeleissä. Se hohtaa Jumalana sillä Golgatalla, jolle se on hirsikuorma selässä astunut, ja ihmiskunta kumartuu sen edessä ja rukoilee siltä niitä helmiä, jotka se on kirkastanut miljaardivuosia kestäneessä tuskien, kärsimyksien ja puutteen kiirastulessa himmenemättömiksi jalokiviksi.
Silloin on ihmiskunnan lopullinen joulujuhla: Jumala syntyy ihmisessä: ihmisessä herää jumaluus itsetietoiseksi…
Kesäyö huokui erämaan hiljaisuutta. Ei mikään hisahtanut, ei tirskahtanut. Limaiset sammakot vaanivat tiellä saalistansa äänettöminä lihapaloina. Harhaman mielikuvitus oli tavallista läikkyvämpi. Se välkehti, kuin kuun valoläpinä hieman liikahtelevalla vedenkalvolla. Varpalan Juhon ja Marin ja Rauhan tarina oli puhaltanut sen liikkeelle, ja äskeinen puhe oli laskeutunut siihen utuna ajelehtavana kuutamona. Hän istahti tienvierelle, korkealle mäelle, ja viimeisteli sitä runonuppua, josta oli puhkeava tavallisen ihmisen itsetietoinen jumaluus: oman hyveensä, oman itsensä varassa kulkeva olento, jommoisena jo oli tuikahtanut yli-ihminen Jeesus. Hän maalaili runoissa ihmishengen erilaiset yritykset siihen pyrkiessä. Runovaippoihin puettuina kulkivat teoksen runovirran mukana eri aikojen filosofit, mikä veneessä, mikä kuunpullealla purjehtien, mikä mitenkin. Kaikki he yrittelivät jo irtautua ulkopuolella ihmistä olevasta persoonallisesta Jumalasta, mutta he kätkivät vielä Jumalan aineeseen, tai muuten kielsivät ihmisen jumaluuden. Toiset heistä asettivat jossain muodossa jumalaksi siveettömän, elottoman luonnonvoiman, jolta puuttui jumaluuden korkein avu ja tunnus: vapaa, ihmisen omasta itsestä lähtevä hyve.
Erämaa kehräsi hiljaisuutensa villalankoja… Yön kaikki tummat silmät kiiluivat. Harhaman runonuput puhkesivat kukiksi. Ne puhkesivat öisistä unista mielikuvina. Hän oli jo joutunut esempio-ihmiseen. Siinä puhkesi itsetietoinen jumaluus jo vaistomaisena. Se puhkesi, kuin väri kukasta… päivä yöstä… kesä keväästä… Esempio-ihminen ei enää kulkenut lainahyveessä… Hän pukeutui omaansa, kuin perho väriinsä… lapsi kutreihinsa… tytön poski punaansa…
Harhama oli siten päässyt teoksessansa tavallisessa ihmisessä ilmenevään jumaluuteen, jonka tietoisuus on heräävä vaistomaisesta tietoisuudesta itsetietoiseksi tietoisuudeksi. Hän oli päässyt jumala-ihmisen lapsuuteen.
Sitä myöten oli teos valmis. Aurinko nosti jo punertavaa reunaansa taivaanrannan alta. Harhama oli ehtinyt maantielle. Kohta näkyi majatalon kaivonvintti. Hän meni taloon sisälle ja ryhtyi kirjoittamaan valmiiksi öisen jalkamatkansa jumalaluonnosta.
* * * * *
Mutta huuto: "Ylös torpparit!" kulki kulovalkeana ympäri Suomen salojen. Torpparit heräsivät sitä kuullessaan, kuin pahasta unesta. Metsätölleistä, joista siihen asti oli astunut yhteiskunnan palvelukseen ainoastaan raaka työvoima, joka kulki viljelyksen eturintamassa ja maksoi jälkijoukoille raskasta veroa jokaisesta korvelta viljelykselle vallottamastansa peltotilkusta, niistä metsätölleistä astui nyt esille uuden ajan joukko-ihminen, yhteiskunnallisen elämän uusi suuri tekijä. Se oli vuosisatoja pitkän kehityksen tuote, maanomistus-olojen välttämätön luomus. Siinä oli lapsen usko, sen rajaton luottamus uuden, sosialistisen yhteiskunnan erinomaisuuteen. Se ei useissa tapauksissa tuntenut sitä yhteiskuntaa, mutta ikävöi sinne vaistomaisesti, kuin lapsi mummolaan, jossa herkut odottavat pöydällä ja pehmeä vuode kamarissa.
— "Ylös torpparit!" — Se huuto kierteli yhä laajemmilla aloilla, yhä useammat heräsivät ja hieroivat silmiänsä, kuin uuden päivän armasta valoa katsellessa.