— "Ylös torpparit!" — Se huuto oli ehtinyt Riuttalan kartanoonkin. Sen sadat torpparit lakkasivat veroa maksamasta, kieltäytyivät raatamasta kartanon pelloilla. Karja tuli illalla kotia, vaan ei ollut lypsäjää. Lehmien utaret pakahtuivat ja pöhöttyivät, karja kärsi, vaan sääliä ei enää tunnettu.
— "Kuolkoon karja, kunhan kansa pelastuu!" — lausuivat torpparit.
Tuli leikkuuaika, vaan ei ollut leikkaajaa. Ruis karisi maahan, ohra katkesi, kaura painui lakoon, torppari oli työn puutteessa, vaan sirppiin hän ei tarttunut.
Oli ilta. Sadat torpparit olivat koolla. Heitä kehotettiin alistumaan lain alle, maksamaan vero maasta. Joukon silmissä välähti viha ja kajahtivat mahtavan internatsionalen sanat:
"Maa meidän on ja olla pitää, eikä laiskain lurjusten."
Toiset vielä arkailivat, mutta joukko painoi niiden epäilyt alas, vei kaikki mukanansa. Päivät kuluivat. Uusi yhteiskunta sarasti ihmisten silmissä, metsät täynnä hedelmiä. Nykyinen yhteiskunta nosti armottoman kätensä: Oikeuden palvelijat saapuivat. Torpparit karkotettiin tölleistä, joita he olivat miespolvet asuneet ja viljelleet. Viha leimahti silloin ilmipaloksi, yltyi, levisi, sai matkalla aina uutta ja uutta virikettä niissä sorrettujen joukoissa, joissa katkeruus oli niin kauvan kytenyt. Kohta seisoi kansa kahtena vihollisleirinä.
* * * * *
Mustasiipinen kuoleman enkeli leijaili Viaporin päällä. Suuren Venäjän katkeroittuneet miehet olivat juoneet siemauksen vapauden viinamaljasta. He olivat juopuneet ja tahtoivat enemmän.
Kuoleman enkeli, joka leijaili Viaporin päällä, nosti maljansa näkyviin, täytti sen vapauden vaahtoavalla viinalla, tarjosi sitä ja lausui:
— "Tämän saatte minun kädestäni, jos otatte…"