Ja ne jotka olivat jo maistaneet vapauden viinan vaahtoa, tahtoivat sen ottaa. He olivat valmiit juoksemaan miekanterää myöten sitä maljaa sieppaamaan.
Elämä tarjosi parhaita antimiansa kuoleman mustasiipisen enkelin kädellä. Itse se hymyili ja katseli lahjaansa rauhallisena ja koristeli sitä… Se kietoi kuoleman enkelin kädessä vaahtoavan viinamaljan niihin runoliinoihin, joita runoilijat olivat punoilleet vapauden kunniaksi. Se kultasi sen välkkyvällä hohteella, kuohutti sen vaahdon korkealle, houkuttelevaksi ja huumaavaksi, ja heitti kuoleman enkelin hartioille sen runovaipan, jonka se oli runoilijoilla laulattanut.
Ja vapaudenjanoiset katselivat silloin kuoleman enkeliä, kuin sulhanen riisuutuvaa morsiantansa. He olivat valmiit hinnalla millä hyvänsä ottamaan sen kädestä vapauden viinamaljan.
Elämän suuret viulut soivat. Viaporin tykit oksensivat tulta.
Elämä leikki suurta leikkiänsä: se ahmi itseänsä, kitana kuolema.
Vapaudenjanoiset kosivat kuoleman enkeliä kilpaa…
Tykit jyrisivät… Pommit viskautuivat kaarteitansa kulkien sotalaivoja tavottelemaan… Ne syöksyivät korkeudesta meren aaltoihin… löivät suunnattomia vesisuihkuja ilmaan… räjähtelivät… sylkivät merestä tuli- ja savuroihuja… Toiset pommit viskautuivat laivojen tykkien kidoista linnoitusta kohti… pamahtelivat… räjähtelivät… levittivät turmaa ja kuolemaa… Veri vuoti… haavotetut vaikeroivat… elämä leikki ihmisillä… pannen ihmiset leikkimään elämällä… Se ostatutti ihmisillä vapautta itseltänsä… Se ostatutti sitä kuoleman enkelin kädestä…
Kamala elämän leikki jatkui… Kuoleman mustasiipinen enkeli kohosi korkeammalle… Kaikkivaltias elämä hallitsi ja käski, itse johonkin paenneena… Äkkiä nousi tuliroihu ilmaan, tavotellen pilviä… Siitä puhkesi musta savukukka… Kuului hirveä pamahdus… Kaikki vapisi… Helsingin rakennukset tärisivät… Elämä oli nielaissut ruutikellarin niiltä, joille se vapautta tarjoili… Se nielaisi sen tulena ja savuna… Se jätti jälelle ainoastaan kivien sirut ja kasan mäsäksi silvottua ihmislihaa…
Elämän ja kuoleman komea ilotulitus oli lopussa.
Isänmaan uhritulet paloivat katkerina. Niiden liekinpäässä heloitti
isänmaanrakkauden kukka, mutta siitä kukasta tuoksusi viha…
Helsinki katseli komeaa kuoleman leikkiä, jota elämä leikki
Viaporissa. Vapauden viinamaljasta tipahteli huumaavia pisaroita.
Ihmiset juopuivat. Kuoleman enkelin runovaippa heilahteli kiehtovana.
Torilla seisoi Hornan luolan joukko-ihmisiä toisen joukko-ihmisen vastassa. Molempien käsissä kukkivat vihankukat… Niiden kukkien tuoksu huumasi… päihdytti… kiihotti… Ihmiset eivät tienneet, miksi he toista joukko-ihmistä vihasivat… He eivät myös tajunneet, miksi he omaa joukko-ihmistänsä rakastivat… Heidän tunteensa olivat syöpyneet heihin isänmaanrakkauden kauneista uhritulista… Vihan kukat tuoksuivat jo aivan kuin veri pedon sieramien edessä… Aseet pamahtivat ja joukko miehiä vaipui kuolleina torille…
Pari tuntia kului… Torilla oli veri sekottunut tomuun… Kuolleet oli kannettu pois… Liike kulki latuansa… Elämä oli lakaissut jälkensä.