* * * * *
Mutta torilta vuotaneesta verestä oli elämä imenyt uutta voimaa. Siitä sikisivät elämän suolissa uudet lapamadot: vihan ja katkeruuden mustat kyykäärmeet. Ne sikisivät koko kansan elimistössä. Hornan luolan joukko-ihminen imi niiden käärmeiden nisistä voimaa. Sen joukko kasvoi. Sen huuto kuului jo pauhuna. Sen tunteet levisivät kurjien joukkoihin, kuin tuli kuivaan kuloon. Ukkosena kierteli huuto:
— "Ylös te, jotka väännätte raskaan työn vuorenpainoisia myllynkiviä!… Ylös torpparit!…"
Sille, vihana vyöryvälle, katkeruutta suitsuavalle pohjalle ryhdyttiin luomaan uutta Suomea. Elämä oli itse valmistanut ja laskenut oman peruskivensä.
Varpalan Juho oli yksi niitä lukemattomia, johon Riuttalan tulipalon kipinät olivat sattuneet, kuin kuivaan katajaan. Hänkin 'nousi', nousi kaikin voimin sortoa vastaan, kuten ennen oli noussut korpea vastaan. Turhaan odotettiin häntä enää talossa päivätöihin, turhaan kutsuttiin häntä niihin.
— "Maa on meidän", — vastasi Juho.
Mutta Mari oli vaiti. Hän ei ymmärtänyt nyt miestänsä.
Syksy joutui. Talvi vilkutti sen takaa kylmiä lumiselkiänsä. Harhama kulki taas Varpalan torpan ohi. Sen pihamaalla hääräili oikeudenpalvelijoita: Juhoa häädettiin torpastansa…
Ovi avautui, perhe alkoi lappautua ulos. Ensimäisenä tuli Rauha, itkevät kaksoset sylissä, sitten toiset lapset. Jo tuli Mari, hätääntyneenä, hämmästyneenä, riutuva palmikko niskassa, kyynel poskella. Viimeisenä astui ulos Juho itse, synkkänä, äänettömänä, ryppyiset kasvot harmaina. Palsami kannettiin ulos akkunalta, kätkyt ja pöytäpahanen samaten. Oikeudenpalvelijat asettivat tangot tuvan nurkan alle. Kuului rasahdus ja hökkeli kaatui kumoon.
Yhteiskunta oli noussut kumoajaansa vastaan, kysymättä, oliko kumoaja oikeassa, vai eikö.