Juho istui kivellä, tukka harmaana ja märkänä kylmästä vihmasateesta. Rauhan kaksoset parkuivat, toiset lapset itkivät, varis rääkkyi. Mari lähestyi Juhoa, istahti hänen viereensä ja lausui:
— "Juho-rukka! Älä sure!… Onhan meillä vielä Jumala turvana… Hän on ennenkin auttanut."
Mutta Juho oli toinen, kuin ennen. Hän puri hammasta ja lausui jyrkästi:
— "Jumala!… Helvettiin tästä moiset Jumalat!… rikkaiden Kätyrit!… Menköön rikkaiden ruotilaiseksi!… Jo Sillekin olemme kylliksi vaivais-apua maksaneet…"
Mari lyyhistyi kokoon kivellensä. Syvyys tuntui avautuvan hänen allansa, kun Juho oli temmannut pois sen ainaisen Peruskiven, jolla hän oli pysytellyt. Rintalapset yhä yltyen itkivät, toiset seisoivat sanattomina. Juho oikaisi itsensä. Hänen ainoana omaisuutenansa oli taas hartiankumara ja edessä oli elämän kivikova. Synkkänä katsoi hän syksyiseen korpeen ja mutisi:
— "Jumalat ja isänmaat!… Pirut!… Riistäjät jakavat isänmaan rajaviivoilla kurjat eri joukoiksi ja pidättävät niillä riistettäviänsä kurissa, yhdellä toista… Molemmat ne ovat rikkaiden kätyrejä: olemattomat Jumalat ja isänmaat…"
Hänen sanansa olivat kuin ilmassa kulkevaa kulkutautia, joka tarttui hänen joukkoonsa. Isänmaa alkoi niiden silmissä karistaa koristuksiansa, runopukujansa: Sen hartioilta putosivat revontuliset vaipat, järvistä katosivat päivänkuvahelmet ja riippuvat taivaan ontelot, joita myöten kuun kuvat ennen kieriksivät. Sen kulmilta katosivat ihanat vesikaaret ja kukat. Se muuttui rumaksi, harmaaksi, lokaisilla teillä, rapakoilla ja syksyisillä sammalsoilla peitetyksi ilkeäksi emintimäksi, joka piinasi heitä ja lellitteli rikkaita. Vihan kulovalkea yltyi silloin, levisi kaikkiin soppiin ja pursusi joka töllistä. Sillä pohjalla ryhdyttiin rakentamaan sitä tulevaisuuden Suomea, jonka hoivissa piti onnen viljan kypsyä, suomalaisen kansallishengen kukka-nupusta puheta ihanimmat kukat, kauneimmat ihmishengen helmet ja sen laulun saada ennustettu korkein kaiku…
Harhama seisoi sanatonna Varpalan torpan veräjällä. Hänen jokainen solunsa värisi. Hän tiesi, että Varpalan torpan isäntä kuului siihen puolueeseen, jonka asiaa hän ajoi. Ja toisella puolen, häntä vastassa, seisoi avuttomana, hätääntyneenä, repaleisena ja asunnostaan häädettynä se maailmankurjuus, jonka edessä hän oli niin hartaasti polvistunut ja jota hän parast'aikaa värjäili teoksessansa jumaluuden puhtailla väreillä, kohottaen sitä Jumalaksi…
Vihmasade alkoi tiuhkua harmaalta taivaalta, kaikki peittyi tuhanharmaaseen, lapset parkuivat, Mari ja Rauha itkivät ja ylhäällä huuteli pois lentävä kurkiparvi haikeaa riu'untaansa, joka sekaantui rintalapsien itkuun, ja hajotetun torpan ylitse lentää kahnuutti vanha varis, riiputtaen nokassaan kalan totkuja…
Kylmä, vihmasateinen syyspäivä alkoi pimetä. Sumu sakeni. Elämä näytti hautausmaan ammottavalta veräjältä. Harhama istui tienvierellä puolilahon kannon päässä ja mietti elämän sumuista kysymystä ja omien polkujensa sotkeutumaa. Ja kun hän huomasi sotkeutuvansa omien polkujensa verkonsilmiin, hätäytyi hän teoksensa puolesta ja alkoi kuumeisesti etsiä sen pelastusta, sillä koko elämä riippui siitä.