Valhemala on kaunis, pyöreä, puolikupera asumus. Sen seinät ja katon muodostaa kirkas kuunkupera. Kuunkupertuman sisäpinnalla kiiluvat hopeanheleät tähdet sinne tänne siroteltuina… Koko Valhemala ui niiden valossa.
Valhemalan pohjalla kiertää veripunainen virta… Se kiemurtelee kauniina käärmekiemurana. Virran pinnalla päilyvät lumivalkeat lumpeet… Lumpeiden lomissa uiskentelee tuhat mustaa käärmettä, siellä täällä luikahdellen… Uituansa aikansa vedessä, vetäytyvät ne valkolumpeille levähtämään…
Tuhat mustaa kukkapuuta kasvaa Valhemalassa, ympäriinsä asetettuina… Ne ovat pienen pihlajan kokoisia… siron pensaan muotoisia… hoikkia… latvaansa suippenevia… Niiden lehdet ovat miltei mustia… kukat kokonaan mustia… ne ovat mustemmat mustinta syttä… Ne näyttävät koreilta kuoleman kukilta… Kutakin kukkapuuta hoitaa pikkuinen enkeli, jonka tukka on lumivalkea.
Jokaisessa mustassa kukkapuussa istuu ainakin kymmenen veripunaista ilva-lintua, toiset kynien itseänsä, toiset ihaillen sulkiansa, kolmannet katsellen käärmeiden kaunista kiemurtelua Valhemalan veripunaisen virran pinnalla. Kaikki on somaa ja siroa.
Keskellä Valhemalaa on ruusunnupun muotoinen lumivalkea elollinen alttari. Se on juorualttari… Siitä tuoksuaa valhe ja panettelu, kuin konsanaan kukasta tuoksu… Se tuoksu ei koskaan lopu, koska alttari on elollinen, kuten ainakin oikea kukka.
Juorualttarilla seisoo Perkeleen Urmento-enkeli… Hän on valheen, juorun ja panettelun aina synnyttävä äiti… Juorualttarikukan tuoksu on hänelle sama, kuin lemmen-antimet emolle… Hän nauttii sitä yöt ja päivät… kuhertelee alttarissa, kuin perho kukassa… nainen miehensä syleilyissä… emo oman lintunsa keralla… emi heteensä suuteloissa… Siksi sikiää hänessä ijäti valhe… juoru… panettelu ja pahain sanomain saattaminen… Näkyy jo hänen kauneista kasvoistansa, että hän on valheesta raskas… Se näkyy hänen uhkuvista rinnoistansa… lanteistansa… koko hänen olemuksestansa… Hänen silmänsä sanovat, että hän tahtoisi aina ja enemmän alttarinsa antimia, kuten himoihinsa riutunut nainen…
Hänen oikealla olkapäällänsä istuu aina veripunainen ilva-lintu…
Kädessä on hänellä kaunis kultainen omena…
Tuontuostakin synnyttää Urmento uuden sikiön: Hän puhaltaa suustansa kauniin kuplan… Se kupla on valheen henkeä… juorua… panettelua… Se on väärän sanoman saattamisen siementä…
Heti kun hän on kuplan suustansa puhaltanut, kohoaa olalta veripunainen ilva-lintu, ottaa kuplan sievästi nokkaansa ja vie sen maailmaan, jossa se haihtuu sumuksi ihmisten hengitettäväksi, niiden nautittavaksi. Siitä kuplasta sikiää ihmisessä valhe ja juoru ja panettelu… Kun kupla on kaunis, tavottelevat sitä naiset miehien edellä, sillä he etsivät aina helyjä, kuin perho kukanväriä… Siksi on heidän kielensä kepeä, kepeämpi miesten kieltä, eikä siksi, että on hiukkasen pienempi sitä…
Kun yksi ilva-lintu on lähtenyt Urmennon olalta, lentää sille mustista kukista oitis toinen uutta kuplaa odottamaan… Siksi istuu veripunainen ilva-lintu aina Urmennon oikealla olalla…