Laulu loppui. Kaiku nosti Perkeleen siivillensä ja kantoi häntä ajatuksen nopeudella äärettömyyden halki.
Kun mies kumarsi jalkapuuta.
Elämä on ainaista turhasta taistelemista, josta on haavat ainoana voittona…
Pimeän hapset häilyivät ilmassa. Syyssade pieksi maita:
Oli sysimusta syys-ilta. Luonnon voimat riehuivat sakeassa pimeydessä pelottavina, kuin kalman toukat pimeässä, mätänevässä pääkallossa.
Kylmä roimasade valui rankkana tohinana pilkkopimeästä korkeudesta. Myrsky ulvoi. Korpi kohisi ja kaikki kiilui mustana, kuin korpin silmä.
Ja yhä pimeni ja yhä sakeni rankkasade. Myrsky vyörytteli mustia vesivaippoja. Kuin avatusta kidasta valui niistä vesi liejuiseen maahan. Metsä ryski rajusään kynsissä ja purot syöksyivät, kuin kauhun lyömät käärmeet uomiansa pitkin, luikerrellen halki pimeiden korpien, etsien synkkien rotkojen pohjilta tietänsä.
Suomen syys-yö oli noussut mustille siivillensä ja leijaili nyt pimeytensä korkeimman kantaman rajoilla…
Pimeyden halki kulki Harhama metsäseudun tietä. Luonnon suuri leikki sekaantui hänen ajatustyöhönsä, jumaluuden luomiseen, jota hän lappoi itsestänsä joka hetki, ajatellen matkalla, kirjoittaen levätessänsä, nähden yöllä siitä unia.
* * * * *