Niinä aikoina luotiin uutta Suomea entistä raivoisammin Pohjolan perillä. Uudet ajatukset pohjautuivat. Uudet tekijät astuivat elämän ohjaksiin. Vanha särkyi vaahdoksi ja uusi syntyi sen sijalle. Eri puolueet olivat laatineet ohjelmansa. Puhujat selittivät niitä kuumeen tapaisella innolla etäisimmissäkin sopukoissa, kootakseen niille kannattajia. Joukko-ihmiset ryhmittyivät puolueittain. Kukaan ei jäänyt yksin. Koko Suomi kiehui muurahaispesänä. Joukko-ihminen kokosi jäseniänsä.
Eräässä korpikylässä oli vanha, avara puolipimeä pirtti ja eteinen pakaten täynnä talonpoikaisväkeä, naisia ja miehiä. Pieni, savuava lamppu valaisi ainoastaan etumaisten harmaita kasvoja. Muut peittyivät tupakansavuun ja pimeyteen, niin että ainoastaan silmät paloivat sen seasta. Eteiseen, jossa ei ollut sulettavaa ovea, purskusi joskus vimmastunut myrsky sateen sekottamana ja vyörytteli savupilviä tuvan ovesta sisälle. Tuvan perällä, pitkän pöydän takana piti Harhama vaalipuhettaan. Heikolla, hiukan väsyneellä äänellä, selitti hän pitkältä puolueensa yhteiskunnallista ohjelmaa. Joskus poikkesi hän kuivasta aineesta, tempasi kuulijat mukaansa jollain kansanomaisella sukkeluudella, jotka hänestä lähtivät luonnollisina, omaperäisinä ja joita hän omasta mielestänsä hallitsi, miten vaan tahtoi. Tuon tuostakin keskeyttivät hänen selitystänsä omiensa hyväksymishuudot, tai toisten vihainen murina, joihin sekaantui ulkona raivoavan tuulen ulvonta.
Kaksi tuntia olivat joukko-ihmiset kuunnelleet häntä, virittyneet kukin omaksi viuluksensa, odottaneet aikaansa, kiihtyneet. Ei yksikään näyttänyt vielä väsyneeltä. Joukkotunne veti heitä aina uuteen vireeseen. Harhama itse pysähtyi hetkeksi levähtämään ja ajatteli uuden asian johtoa, kun yksi kuulijoista, vanha, jäykkä raataja Tuomisto pyysi saada sanoa muutaman sanan.
— "Tietysti! Olkaa hyvä!" — vastasi Harhama. Mies alkoi puhua hitaasti ja koruttomasti:
— "Puhuja on tässä sanonut paljon hyvää ja minä yhdyn siinä häneen. Mutta jänikset turvautuvat tavallisesti käpälään, ne kun eivät muulla voi puolustautua, ja minusta tuntuu, kuin olisi puhujallakin jotain, jota puolustaessa hänen täytyy käyttää jäniksen käpäliä."
Vihan ja katkeruuden tulikielekkeet alkoivat leimahdella. Vanha riita raivosi katkerampana, kuin koskaan ennen. Koko Suomi oli sen kaskitulena.
— "Kun puhutte suorin sanoin, niin minä yhtä suorasti vastaan", — tarttui Harhama.
Kuulijoiden mielet jännittyivät. Tuomisto jatkoi:
— "Minä tarkotan sitä valtiollista kysymystä. Minusta tuntuu, että
Te olette vanhan Tarvaan miehiä."
— "Entäs sitten?" — keskeytti Harhama, joka käpertyi oitis omaksi joukko-ihmiseksensä.