— "Minä vaan tahdon huomauttaa, että sen joukon jälet haisevat. Olisi ne puhdistettava, ennen kun tulette kansalta taas luottamusta pyytämään, mutta Te peitätte ne jälet jäniksen käpälällä… vaikenette koko asiasta", — vastasi Tuomisto, jäykkä mies.
— "Hyvä!" — kuului joku ääni ovipuolelta. Toisaalta kuului murinaa. Väki jakautui kahdeksi joukoksi. Joukko-ihminen astui jo näkyviin. Pimeässä pirtissä oli kaksi tai kolme ajatusta, joita väki ajatteli, kuin käskystä. Harhama yltyi loukkaavista sanoista, unohti kaiken epäilyn, kumpi niistä oli oikeassa, ja alkoi torjua syytöstä aivan kuin vakaumuksella ja innolla. Hän puhui tyynesti, mutta varmalla ja jyrkällä äänenpainolla:
— "Te voitte minua syyttää siitä, että en ole vielä ehtinyt koskea siihen asiaan, mutta jos kuka luulee olevansa oikeutettu puhumaan tarvaalaisten haisevista jälistä, hän heittäköön rapansa minuun. Meidän joukko kyllä vastaa kulkemansa tien puhtaudesta…"
— "Hyvä!" — kuuluu väkijoukosta.
— "Suuria sanoja!" — kuului huomautus toisaalta.
— "Tekojen mukaisia", — lisäsi Harhama yltyneenä, mutta ulkonaisesti tyynenä.
— "Oikein!… Hyvä!" — vahvistivat tarvaalaiset.
Ja sitten alkoivat taas arvettumat aueta ja viha ja katkeruus pursuta mielistä. Loukatut puolustivat kunniaansa pedon innolla. Kaikki vihanviulut virisivät. Ritalaiset näkivät maansa taas tarvaalaiskummituksen käsiin joutumaisillansa ja riensivät sitä pelastamaan kuin äiti parastansa. Tarvaalaiset kuvastuivat heille taas joksikin kirkonhäpäisijöiksi, he tarvaalaisille kunniattomiksi herjaajiksi. Hyvä- ja alashuudot sekaantuivat myrskyn ulinaan ja sateen tohinaan.
— "Pettureita!… Isänmaan häpäisijöitä!" — kuului tarvaalaisten vastustajain joukosta.
— "Viikin Roolandin häntiä!" — kohisi vastaus.