— "Niin! Ne teidän miehet käyttivät aseenaan selkärankaansa…
Taivuttelivat sitä."
— "Ja teidän miehet jäniksen passia… ja suutansa. Niitäkin nurkan takaa", — keskeytti eräs tarvaalaisista naisista.
Taas oli väki vaiti. Joukko-ihmisen mieli oli synkkä, kuin ulkona kuohuva syys-yö. Jokaisen povessa vaani katkeruus kyttyrään vetäytyneenä mustana käärmeenä. Se kiemurteli… sähisi… väijyi toisen joukko-ihmisen paljasta kantapäätä ja jäyti kantajan omaa povea. Matala tupa oli sakeana tupakan savua. Vihaiset silmäykset välähtelivät savun seasta, kuin kylmät sisiliskot, ja häilähtelevät savupilvet hulmahtelivat niiden seassa, kuin saaliinsa ympärillä kieppuvat käärmeet. Sadekuurot löivät joskus seiniä, kuin suunnattomat vesikimput, ja roimasade ja myrsky vimmeltivät entistä hurjempina.
— "Kyllä tämä on viimeistä aikaa… Kehnoko lienee ihmiset riivannutkin!" — keskeytti vihdoin eräs vanhus äänettömyyden. Toinen harmaapää, Ville Takala, jatkoi:
— "No, on aikaa… On. Sotivat pahuukset suullansa… Huudettiin ensin ja hölötettiin ryssää ja ryssää, kuin pahat ryssät tshuhnaa, minkä suusta lähti, ikäänkuin se siitä käpertyisi… Liattiinhan niillä vaan oma suu. Ja nyt käytetään suuta omia vastaan, kuin paha akka riehtilää…"
— "Hospodiakos sitä olisi pitänyt ryssälle pomiloida… Renikkaa taitaa Takalakin onkia?" — keskeytti Tuomisto myrkyllisestä Takala oikaisi itsensä ja vastasi:
— "No kyllä sitä siivottomassa suussa latinkia riittää… Minä en ole renikka-avannolla koskaan ongella istunut. Min' oon kuokka kädessä jo kuusikymmentä vuotta tapellut, mutta en ole myös koskaan sinun tavallasi suullani ryssää pommittanut… Jerikon muurit kyllä kukistuivat pasuunan soitosta, mutta minä luulen, että nyt on toinen aika. Ei, poikaseni! Mies ei koskaan taistele ravalla, sillä se ryvettää omat kädet…"
Ja yhä vihaisempina kyyristelivät käärmeet povissa, yhä katkerammiksi tulivat niiden pistot. Hyvähuudot ilmottivat, mistä pisto oli tullut, murina tai alashuuto, kumman joukon kantapäähän se oli sattunut. Myrsky säesti niitä ulinallansa ja saderaipat pieksivät seiniä entistä vihaisempina.
Niin luotiin uutta Suomea. Jokaikinen päivä uudistui sama Harhaman matkoilla. Jokaikinen päivä kertautui sama yhtä aikaa sadoissa ja tuhansissa paikoissa ympäri Suomen. Kaikki kiehui ja kävi. Kansan elämään oli päässyt uuden ajan käyte.
* * * * *