Yö lähenteli jo puoliyötä. Kinailu oli lakannut. Vihanviulut olivat soittaneet kaikki säveleensä. Tarvaalaiset ryhtyivät perustamaan valtiollista järjestöä. Mutta silloin nousi kolmas joukko-ihminen, sosialistinen joukko ja alkoi uusi melu, uudet riidat. Roteva työmies, Antti Jurva, rykäisi pari kertaa ja alkoi puhua:
— "Perustakaa vaan seurojanne, susi niistä kumminkin tulee!"
Joukko vaikeni. Se näki tutun haamun nostavan punaista lippuansa.
— "Mitä se Jurva siellä mökisee", — keskeytti joku.
— "Sitä vaan, että susi siitä seurasta tulee", — vastasi Jurva viisaan näköisenä.
— "Ka, sehän se on tarkotuskin, että tulisi sitkeähenkinen, kuin susi", — tarttui joku tarvaalainen.
— "Kyllähän se eläisi, jos ei kansa kurkusta kuristaisi, mutta nyt se onkin kansa, joka sanoo minne päin sen suden pitää häntäänsä heiluttaa ja mitä virttä sen pitää ulvoa", — jatkoi Jurva.
— "Kansa!… Lempo!… Mikähän kansa sinäkin olet!" — kuului toisaalta.
Ja taas seisoi kaksi joukko-ihmistä vastatusten. Mielet alkavat käärmeinä kiemurrella uuden asian ympärillä. Sosialisti-ihminen nosti päätänsä vaistomaisen itsetietoisena, kuin mies nuorukaisessa, joka on päässyt miehen pukimiin. Jurva jatkoi:
— "Kiistelevät porvarit siitä, kuka heistä maan pelasti. Ei kumpikaan. Molemmat lipoivat kieltänsä ruunun rokkakattilan ääressä, kunnes köyhälistö pani pyörät seisomaan."