— "Sinäkö sen sitten pelastit?" — keskeyttivät useat. "Kuka sen sitten pelasti?… Kuka?…"
— "Köyhälistö sen pelasti", — yritti Jurva.
— "Köyhälistö… Ja millä?" — katkaisi vanha Takala.
— "Milläkö. Stopilla. Lakko se oli, joka pani oikeat viulut vinkumaan", — vastasi Jurva puoli rehennellen.
— "Oikein!" — huusivat hänen miehensä. Harmaapää Takalan Ville kiivastui. Hän nousi sosialismia, kuin punaista peikkoa vastaan. Hän puhui:
— "Lakko!… Vai lakko! Kenenkähän luulet säikähtävän siitä, että kansa lakkaa työtä tekemästä. Venäläisenkö, vaiko muun ranskalaisen!… Oma vatsasi siitä ensimäisenä päästää pitkät itkut… Lakko! Kyllä minä, Jurva, olen monta ihmettä nähnyt, mutta sitä ihmettä minä en ole vielä kuullutkaan, että kansa säikäyttäisi vihollisen sillä, että lakkaa työtä tekemästä."
— "Säikäyttääkös se sen sillä, että tinkii sen kanssa omasta kunniastaan?" — pisti eräs ritalaisista.
Ja taas vetäytyivät mielet pistoon. Pureva hiljaisuus aivan kuin näytteli teräviä hampaitansa. Jo olikin pisto valmis. Eräs naisista virkahti:
— "Ne säikyttivät venäläistä sillä, että hylkäsivät niille koko rokan, jota se juuri oli tullut anastamaan."
Murina ja hyvähuudot sekaantuivat taas yhdeksi ja Harhama alkoi taas alusta entisen selityksensä. Hän kietoutui oman puolueensa ympärille vaistomaisesti. Hän tunsi jokaisen siihen tähdätyn iskun sattuvan häneen itseensä, ärtyi siitä, unohti kaiken muun ja puolusti omaansa, kuin sokea, joka taistelee umpimähkään kaikkialta putoelevia iskuja vastaan. Hän kulki silloin joukkotunteiden virrassa, kuin kupla.