Ja yhä rohkeampana nosti sosialismi päätänsä. Jurva ryhtyi selittämään köyhälistön kurjaa tilaa. Jumalakysymys välähti silloin Harhaman silmien eteen.
Maailmankurjuus heilautteli hänelle punaisia lippujansa. Hän yritti puhua, kuin itseänsä puolustaen:
— "Se on totta, mutta parannus saadaan aikaan ainoastaan säilyttämällä yksityinen omistusoikeus!"
— "Riistäjien nylkyveitsi", — keskeytti Jurva.
— "Alas riistäjät!" — huusi Jurvan väki.
— "Ajakaa lemmolle ne rähisijät!" — tarttui talon isäntä. Melu yltyi, mielten kuohunta nousi ylimmillensä, Kiista koski nyt yksinomaan sosialistista kysymystä, Jurva maalaili sosialistista yhteiskuntaa houkuttelevilla väreillä. Se kuvastui yksinkertaisille kuulijoille, paljon kärsineelle, kiusaantuneelle väelle ihanana onnen maana, jota peittävät sateenkaarenväriset sumut ja jossa työnteko on huvia, ajanrattoa, nautintoa. Se kuvautui heille rauhallisena ja lohduttavana, kuten lähestyvä kuolema kuvastuu tuskiinsa väsyneelle sairaalle, kun sen lihakset pääsevät kipujen käsistä ja raukenevat kuoleman herkulliseen uneen.
Ja riutuneet, piinautuneet tavottelivat taas sitä sumua ja ylistääksensä sosialismia huusivat Jurvalle:
— "Hyvä!… Hyvä!"
Jurva lopetti puheensa sanoilla:
— "Köyhät! Kun sinne päästään, niin ei ole enää sortajia, ei riistäjiä. Siellä olemme onnellisia. Siellä ei saa köyhyyttä ostamallakaan, eikä sortoa löydä etsimälläkään…"