— "Voikos sitä perkeleitä karkottaa Belzebubin kautta?… Voitteko Te karkottaa riistäjät köyhien hartioilta niiden riistäjien omalla avulla?"
— "Hyvä!… Oikein kysytty!" — kuuluu melu. Harhama vaikeni, mykistyi. Syntyi taas hiljaisuus. Vanha Takala nousi viimein harmistuneena ylös ja alkoi puhua:
— "Sinä, Jurva, sanot minua tässä riistäjäksi ja nylkijäksi, mutta sano, onko minulla ollut kädessä koskaan muuta nylkyasetta kuin kuokka, tai muu työase?"
— "Sano, olenko minä sitten tehnyt vähemmän työtä, kuin sinä?" — vastasi Jurva.
— "En minä ole sitä sanonutkaan."
— "Miksi minä sitten olen köyhä ja sinä varakas?" kysyi Jurva kiivaasti. Ja taas välähtelivät savun seassa vihaiset silmäykset, kuin luikahtelevat sisiliskot. Tuuli ulisi, saderaipat pieksivät seiniä. Takala alkoi selitellä.
— "Minun vanhempani ovat säästäneet muutaman markan minua varten ja minä olen oikeutettu sitä säilyttämään. En minä kiellä, että on vääryyttä, mutta en minä eläissäni rupeaisi sitä korjaamaan sillä, että ihmisestä tehdään ruunun renkejä, orjia, joiden pitää tehdä sitä, mitä ruunu teettää. Koko se sosialistien touhuama valtio on orjalaitos, se on linna, johon ei pistä nenäänsä mies, joka luottaa omiin hommiinsa…"
Antti Jurvan joukko synkistyi. Takalan Ville jatkoi jäykkänä, voimakkaana:
— "Jurva sanoo että sosialistisessa yhteiskunnassa ei ole nälkäruoskaa. Se on valhe… Se on ruma valhe… Sillä minä kysyn teiltä: Syömättäkö sosialistit aikovat elää?"
— "Eivät aijo… Ne aikovat syödä enemmän, kuin nyt", — yritti
Jurva. Takala keskeytti hänet jatkaen: