Ja kun hän oli taas päässyt ulos, alkoi häntä kiusata ainainen ilkeä tunne: Hän tunsi olevansa, kuin jalkapuussa. Hänen täytyi ajatella puolueensa ajatuksia pienimpiä myöten. Itseksensä hän mutisi:
— "Tämähän on jo tavallaan samaa sosialistista orjuutta, jota Takala juuri kuvaili, lievempää vaan…"
Ja sitten punnitsi hän taas äskeisiä puheita ja mietti niiden sisältöä ja löysi Takalan puheessa sitä, mitä hän kaipasi: vahvistusta sille, että hän kulkee oikeassa joukossa maailmankurjuutta palvellessansa. Hänelle oli se vakuutus kirkas kultamuru. Hän tunsi päässeensä pois epäilyksiensä sumumailta…
Yö ammotti sysimustana kitana. Sade valui rankkana, tullen kuin syvyyden pakahtuvista suupielistä. Myrsky ulvoi, kuin pedon kynsissä raivoava paholainen, ja liejuisen maan jokainen uoma kohisi purona. Luonnon suuren salaperäisen leikin ja pimeyden keskelle jouduttuansa, käpristyi Harhama taas jumalatulensa paloon. Juuri tämmöiset yöajat, jolloin pimeys ja hiljaisuus suurenmoisuudellansa ikäänkuin nostelivat häntä niille huipuille, joita jumaluuden usvat pilvinä ympäröivät, ja kiidättivät häntä siivillänsä äärettömyyden rantojen taakse, juuri ne olivat hänelle valittuja aikoja. Semmoisilla jalkamatkoilla viimeisteli hän suurta teostansa, ja mitä oli öisillä korpimatkoilla viimeistellyt, sen kirjoitti päivällä puhtaaksi… Nukkuessansa hän taas matkusteli unissansa vieraissa maailmoissa ja katseli niissä sitä jumaluuden tilaa, johon hän kuvitteli ihmisen niissä jo päässeen, odottamaan maan ihmisten kehitystä.
Hän kulki umpimähkään erämaan tietä. Jostain kuului kosken kohina ja järven aaltojen kuohu. Hän istahti tienvierelle ja hetkessä oli hänestä pyyhäisty pois kaikki muu, paitsi jumaluuden ääretön sumu. Luonnon suuri leikki ja sen pikimusta pimeys tuntuivat hänestä elämän ja kuoleman tanssilta. Hänen mielikuvituksellansa ei ollut enää rajoja, ei ääriä, ei ohjia, kun hän loi sitä suurta henkeä, joka tiedottomana luo maailmoita ja tietoisena ilmenee vanhimpien maailmoiden ihmisessä, tehden siellä jumaluuden töitä ja itsetietoisena jo halliten ja koskien luonnonvoimia, elämää ja kuolemaakin. Äärettömyys oli sen hengen kohtu, joka kohtu joka silmänräpäys synnytti lukemattoman lukemattomia maailmoita. Se oli samalla kaiken hauta, johon häviävät maailmat laskivat ainaisena, sakeana tomusateena.
— "Huu-uuu!" — vihelteli myrsky. Ja yhä hurjempaan lentoon kiskaisi se Harhaman mielikuvituksen, tappaen sitä hänestä, kuin savua savutorvesta. Hän eli öisten uniensa maailmoissa, joissa vuoret hohtivat kirkkaina jalokivinä ja ihmishenget olivat ehtineet likemmä jumaluuden itsetietoista lopullista olotilaa. Ne elivät siellä onnellisina, puoliautuaina, kuin satujen vedenneidot. Lähteissä lorisi kristallikirkas vesi ja ihmisolennot istuivat niiden korvilla ja katselivat niistä sen ikävöidyn hengen, suuren Jumalan kuvaa. Jumaluuden suuri rauha helotti siellä, kuin kesäinen aurinko, tai loistava iltatähti, ja ihmis-olennot joivat lähteestä ainaista onnea…
Iiranto asettui silloin taas Harhaman vierelle, ruumiina sysimusta yön pimeys, kädessä soihtuna Harhaman viime-öiset unet. Se häiläytteli unisoihtuansa, niin että se tapaili unien maailmoita, kuin auringon voimakas valosuihku. Se kirkasti ne maailmat Harhamalle, mielikuvituksen temmellysmaiksi… viskoi hänen mielikuvitustaan unien tulisoihdun liekillä hurjaan lentoon… näytteli unissa nähdyt ihanuudet muka todellisina: mielikuvina ja kuiskasi hymyillen:
— "Sinne pääsee ihmishenki, jos vaan lähtee pois kuvitellun Jehovan kahleista… Se onni ja autuus on tarjolla…"
Harhama kuuli sen äänen, sillä se tuli taas hänen omasta povestansa. Ja yhä etemmä haihatteli hänen irti päässyt mielikuvituksensa syys-öisen pimeyden mustilla siivillä, oppaana viime-öiset unet. Hän näki toisia maailmoita, joissa tuulet olivat ihanaa soittoa, päivät kaunista tarua. Jumaluuden lempeä hämärä punersi taivaalla hienoissa sateenkaarenväreissä ja ihmis-olennot näkivät siitä silmillänsä henkimaailman armaita näkyjä. He näkivät niitä, koska heidän silmänsä oli jo tottunut näkemään jumaluuden hienot värit, jotka ovat maan ihmisille näkymättömiä. He eivät tunne enää vilua… eivät nälkää… eivät tuskia… eivät huolia. He elivät ainaisesta onnesta, suuren jumaluuden ainoasta ravinnosta. He iloitsivat ainiaan siitä, että olivat päässeet pois maan lapsien olotilasta, jossa onnen asemasta sataa kiviä ja jumaluus on polttava kaipuun tuli. Heidän päivänsä ovat ihanaa unta, heidän elämänsä hohtaa armaana ja kirkkaana, kuin iltaruskon punaama akkuna, joka välkehtii kaukaa metsän takaa…
— "Milloin pääsemme me siihen iltapunaan? Milloin punertavat meille jumaluuden ihanat sumut silminnähtävinä?" — kyseli Harhama.