— "Silloin", — kuiskasi Iiranto — "kun ihmishenki itse nousee siihen… Kun hän riuhtaisee itsensä irti olemattoman Jumalan kynsistä, vapautuu hän kuoleman pelosta, joka nyt sitoo hänet eikä jätä hänelle aikaa vapaasti kehittää niitä aistejansa, joilla hän voi havaita ja siepata onnen… kauneuden… autuuden… rauhan ja kehittyä jumalaksi, näkemään kaikkeuden ja hallitsemaan sitä…"
Iiranto vaikeni. Harhamalle oli hänen puheensa huumaavaa viinaa.
Ja kiihkeästi alkoi hän lappaa sielustansa mielikuvia: kirkastaen öisiä uniansa, luoda Jumalaansa, kasvattaa ihmishyvettä jumalallisen siveellisyyden sijalle, ihmistä jumaluuden korkeimmaksi ilmiöksi. Hän viimeisteli sitä, mitä oli aamulla kirjoitettava. Hän kulki esempio-ihmisen kanssa unensa ihmemaailmoissa etsimässä jumaluuden rintoja ja pukemassa ihmistä jumaluuden aina kirkastuviin väreihin.
Tuuli yltyi. Pimeys oli pakahtua itseensä. Sade pieksi maata, kuin vitsaraipoilla… Harhama ei sitä enää huomannut. Hän eli niillä mailla, joissa jumaluus on ihmisessä tietoisuuteensa herännyt ja henkii luonnossa… Luonto tajuaa siellä jo ihmisen jumaluuden… Se palvelee häntä… Harhama oli jo perillä… Iiranto kulki oppaana hänellä… Vedenkupla laittautuu siellä veneeksi, hänen purjehtiakseen esempio-ihmisen mukana… hohtaa päivän säteistä vesikaaren värisenä… Järvenselkä on hymyilyä… Vene soluu sillä kuin väre… Matka kulkee, kuin kaunis riemulaulu… Aine on siellä maan ihmiselle outoa… olot ihania… Rantakalliot ovat kultakirkkaita… Puista ovat toiset kukista punaisia… toiset lumivalkeita, kolmannet mustia, tai muun värillisiä… Värit sointuvat väreihin… Kaikki loistaa kirjavana väritauluna… Vesikukat ovat tulipunaisia salamankieliä… saaret satua… ilma ihanaa utua… Luonto on kehittynyt rinnan ihmishengen kanssa jumaluuden kohtuna…
He tulevat satusaareen… Linnut lempivät sen rannoilla rauhallisina, puhellen ihmisen keralla… palvellen sitä jumalanansa… ylistäen sitä laulullaan… Ihminen vuorostansa herättelee linnuissa jumaluutta itsetietoisuuteen… kasvattaa niitä, kuin äiti lasta… kehittää niistäkin jumala-ihmistä… Aalto soittaa ylistystä ihmiselle… Vuorien huipuilla ja kallioiden kielekkeillä uhraavat eläimet hänelle, korkeimmalle jumaluuden kehittymälle…
Tulijat viedään saareen… Kukat ovat siellä pikku tähtiä… Ne loistavat varrenpäässä tuhansissa eri väreissä… Niiden värit ovat maassa tuntemattomia… Kivet ovat jalokiviä, hiekka helmihiekkaa… Aine on siellä jo jalostunut…
Tuulikin on siellä jo ihmisen orja… Se palvelee sitä… Se asettuu purjeeksi Harhaman ja esempio-ihmisen vesikupla-veneeseen… Iiranto ohjaa purren kulkua… Se näyttelee siellä purjehtijoille ihmemaiden ihanuutta… Virrat välkkyvät värivöinä… järvenselät kuutamon hopeakisana… rannat ovat rauhaa… metsät runoa täynnä… Kukka tuoksuu ihmiselle ravintoa… se valmistaa värinsä sen pukimiksi… tiivistää sen aineeksi… värivaatteeksi… Kaikki palvelee jumala-ihmistä… uhraa sille… elää yksin sitä varten, itse ikävöiden sen tasalle, kaivaten sen jumaluutta… Vesi on toista, kuin se on maassa… Ilma on ihanaa utua… Jumala-ihminen on siellä jo luonnonvoimien herra ja jumala… Hän hallitsee niitä… luo niiden avulla mieleisiänsä oloja… muuttaa maansa ainetta, kuin kemisti…
Iiranto hymyili Harhamalle, puhuen hänen omalla povellansa:
— "He eivät ole tuhlanneet henkensä voimia olematonta Jehova-hirviötä tutkiessa… Siksi ovat he joutaneet tutkimaan luonnonlakeja ja kohoamaan luonnon herroiksi… kehittymään jumaliksi… pääsemään huulin onnen utariin kiini…"
Harhama tuskitteli silloin keskellä pimeintä yösydäntä, ettei ollut jo ennen kiskaissut ihmishenkeä pois olemattoman Jumalan mietinnästä, herättänyt sitä jalostumaan omaksi jumaluudeksensa…