Iiranto vie venettä etemmä… Harhaman sielu istuu veneessä mielikuvina, vaikka hän itse istuikin erämaassa… Iiranto osotti Harhamalle ihmis-onnen niissä maissa, missä ihminen on älynnyt syventyä aikanansa omaa itseänsä etsimään… Harhama saapuu niiden ihmisten asunnoille, esempio-ihminen mukanansa… Punahohteinen sumu laittautuu niille asunnoksi, kasvaen siksi, kuin kukan verhiö sen terälehtien suojaksi, kun ne uinuvat nupussa… Niissä siroissa majoissa asuvat ihmisjumalat imien onnen nisiä… tutkien jumaluuttansa… jalostaen sitä alati, kuin maanpovi jalokiveä… oikea äiti lastansa… tyttö kauneuttansa… luomakunta kaikkeansa… He etsivät luonnonvoimien ohjaksia… tutkivat sen saloja… kehittävät luontoa jaloksi, sulattaaksensa kerran koko kaikkeuden itsensä lisäksi… kohoten siten kaikkeudeksi, yhdeksi ainoaksi jumaluudeksi… onneksi… autuudeksi… He ravitsevat itseänsä kukantuoksulla… pukeutuvat sen värivaippoihin… Sumumajoissa häilyy autuuden hämärä… Vaimo on hyveen ja puhtauden kukka, miehensä platoninen ystävä… sen tuki… hoiva… ilo… sisar ja äiti… Mies on jalo ja ylevä jumala-ihminen, vaimonsa vilpitön ystävä… sen hengen ihailija… sen sielun puhtauden jumaloitsija… Pahe on kuihtunut ja hävinnyt, kuin pimeys päivän kirkastuessa… Kuolemanpelko on sammunut, kuin elonkipinä kuolevassa, ja sijalle ovat ihmispoveen tulvanneet autuuden ja iki-onnen vilpoiset vedet…
Iiranto heilautteli kädessänsä tuulenvihuria, osotti Harhamalle sen mielikuvaa ja kuiskasi hänen povessansa:
— "Siihen onnentilaan kehittyy ihminen, kun se ei tuhlaa henkensä voimia, kiemurtelemalla matona kuolemanpelon tulikuumalla raudalla, vaan kehittää jumaluuttansa… julistaa itsensä jumalaksi ja kuoleman ainoastaan henkensä vapahdukseksi aineen inhottavista kahleista ja jumaluutensa kehityksen käännekohdaksi…"
Villi myrsky ulisi, pimeyden pakahtumat huusivat ja kaikkeus, joka ympäröi Harhamaa ja pakkautui häneen, todisti Iirannon kuiskauksen oikeaksi.
Ja kaiken sen ihanuuden, mitä Harhaman mielikuvitus maalaili otaksutuissa maailmoissa, levitteli hän runoliinoiksi, joilla verhosi esempio-ihmisen, puki sen jumalallisen hyveen taruharsoihin, onnen-utuihin, jotka syntyivät jumalaksi julistautuneen ihmisen ylevästä tietoisuudesta, kuin häilähtelevä värivarjo. Hän kietoi esempio-ihmisen sen suuren tietoisuuden nauhoihin, kruunasi sen jumala-ihmisen omaperäisen hyveen hohdekruunulla, josta oli ikäänkuin välkkeenä lähtevä halu kirkastua yhä suuremmaksi, ettei jumaluuttansa häpeään saattaisi, vaan hoitaa sitä, kuin saituri aarrettansa, ja nainen jalokivensä kirkkautta…
Sen esempio-ihmisen asetti hän sitten teoksensa välkkyvälle runokalvolle, jalokivihohteisena lumpeena, kirkkaudellansa huikaisemaan ihmiskunnan silmät ja väriensä hurmaavalla loistolla herättämään niissä halun kohota itse samanlaiseksi jumalalliseksi olennoksi ja siten astumaan jättiläis-askeleen jumaluutensa lopullista kehitystä kohti…
Ja enkeli Iiranto leijaili silloin Harhaman päällä, kauniina ruumiina käärmeen myrkyllinen hengitys, kavaluus hienoina hiuksina ja kädessä Harhaman himoitsema maineenseppele. Se hymyili kavalasti ja kuiskaili, lausuen aluksi Jeesuksen sanat:
— "Sinä annat ihmisille esikuvan… esempion… että hekin niin tekisivät… Niinhän Jeesuskin, ensimäinen tietoinen ihmisjumala, vapahti maailmaa…"
Harhama huomasi yhtäläisyyden ja vapisi aatteensa suuruuden ja kirkkauden edessä.
Iiranto jatkoi selitystänsä: