— "Se esempio vie jumaluuden tietoisuuden jälellä oleville ihmislapsille, levittää sen tietoisuuden heille, kuin hulmahtelevan iltapunan… Ihmiset ihastuvat siihen, kuin paimenet jouluyön kirkkauteen. Heissä herää tieto siitä, että kaivattu jumaluus onkin heidän omassa povessansa… Iki-onni täyttää silloin heidän olemuksensa… He saavat kaivattunsa… vapautuvat kuolemanpelon kynsistä… pääsevät jumaluuteensa, kuin kukka väriinsä… iloitsevat siihen pääsystänsä, kuin perho siivistänsä… alkavat nopeasti, itsetietoisina kirkastua jumaluuden yhteyteen… sen ainaiseen rauhaan… sen onneen… sen kuolemattomuuteen… sen ihanuuteen… Ne pääsevät siihen, häviävät siihen niin kuin kirkkolaulu vierii järvenselältä rantakalliota kohden… saavuttaa sen… saa kaiun suuteloksi ja häviää rauhallisena kallion ikuiseen lepoon, laskeutuu sen kivipovelle…"

Syksyinen yö riehui yhä raivoisampana. Sade pieksi korpea entistä vihaisempana ja erämaan metsä tohisi synkkänä, kuin kuoleman kaikkinielevä suppilo. Mutta Harhama nautti siitä ja antoi sen kuletella mielikuvitustansa yhä etäisempiin maailmoihin, kietoi siellä jumaluutensa vertauskuvan yhä loistavampiin jumaluuden väriliinoihin, koristi hänet jumaluuden ikihelmillä: hyveellä, lauloi hänet hyväksi hengeksi, jumaluuden kirkkaaksi ilmestykseksi ja nosti ihmiskunnan eteen sen esikuvaksi ja ylpeili:

— "Runouteni väriloiston täytyy hehkullansa huumata kaikki. Sen täytyy loistollansa aivan soaista ihmisten silmät ja sitenkin jo saada ne ihastumaan jumala-ihmiseen ja luopumaan juutalaisten rumasta pelätistä, Jehovasta…"

Mutta maailmankurjuus kitui yhä ristillänsä Korpelan kivimäellä ja Hallasuon takalikolla… Jumaluus puhdistui itsekkäisyydestä ja turhamielisyydestä köyhien kärsimyksien polttavassa tulessa. Ihmisjumala jalostui… kirkastui… karaistui ja täydellisentyi maailmankurjuudessa ja kohosi hetki hetkeltä korkeaa päämääräänsä, jumaluuden ikävöityä täydellisyyttä kohti… Ihmisyyden kuona erottui rikkaiden velttoon elämään… vajosi siinä paheisiin… itsekkäisyyteen… nautintoihin… laiskuuteen ja turhamielisyyteen. Se veltostui… huononi… surkastui ja hävisi jumaluuden perkkeenä, sen kuonana ja syntymälikana…

Ja köyhyys kirkasti ihmistä yhä enemmän. Ihminen jo jumalistui sen kourissa, kirkastui kuin Jeesus vuorella tai kiusaajan kynsissä korvessa, korkealla vuorella ja temppelinharjalla… Se tunsi nyt puutteenalaisen hädän… Siksi oli se armelias… Se sanoi Timon tavoin: "Toiselle annettu apu on pankkiin pantu. Kun tarvitsette kiviä vääntäessä apua, niin pankaa vaan sana tulemaan…" Se ei ollut oppinut ylellisyyteen… Siksi tyytyi se vähään, tyytyi omaansa, kuin jalokivi loistoonsa… ei ottanut vierasta… eli omasta itsestänsä.

Aika kuluu. Nälkäsuosta nousee halla ja Hallasuosta kylmä huude… Ne vievät viljan, mutta köyhyys seisoo suurena kuin jumaluus, joka kulkee omin varoinsa, murskautuvien maailmoiden lomitse… Sitä kirkastavat talven pakkaset… kesän helteet… kaikkien vuoden-aikojen koettelemukset… Sitä kasvattaa puutos ja kieltäytyminen… Se vapautuu tomusta ja kiiltävistä helmistä… Sen henki ikävöi ainoastaan jumaluuden ikikirkkautta…

Maailmankurjuuden kärsimykset jatkuvat vuosituhansia… Jumaluus ei säästä itseänsä… Maailman rikkaat jakavat jo kurjuuden haahmossa kärsivän ja kirkastuvan jumaluuden hameita… Ne jättävät sille ainoastaan repaleet… Mutta köyhyys ei nureksi… Maailman hallitsijat koristivat siltä riistetyllä hameella itsensä… pukeutuivat purppuraan… paavit verkaviittoihinsa… papit loistaviin pukuihinsa… rikkaiden naiset helmiin, mutta köyhyydessä kirkastuva jumaluus ei heitä kadehdi, ei vihaa… Se lausuu tyynenä: "Antakaa keisareille, mitä he haluavat ja papeille, mitä he himoitsevat!…"

Yön musta silmä alkoi avautua. Harmaa päivä raottui hiljaa, kuin aukeneva kissan silmä. Harhama nousi likomärkänä ja lähti etsimään taloa missä kirjoittaa teoksen sivuille öisen mielikuvituksensa hurjat harhamatkat. Suuri teos valmistui nopeasti. Se oli hänellä aina kainalossa, kun kulki Pohjolan erämaiden halki.

* * * * *

Pohjolan harmaa syyspäivä hohotti äänettömänä. Se riippui paljaaksi riivityiden puiden oksilla, kuin märkä riepu, vettä tippuvana, kosteana. Jokaisella urvulla kiilsi vesipisara. Vettä itkivät nurmet ja norot, joita peitti harmaa, mätänevä heinänjäännös. Kaikkialla häilähteli Pohjolan suuri syksy: kalmanliina. Se riippui kaikkialla, kesävainajan kuolinvaatteena, joka oli ripustettu ulos, että siitä tuuleutuisi pois kuoleman haju…